Karsu

Se hetki kun istut, mietit, että kaikki on tasaisen harmaata.
Katsot väkijoukkoa, näet vain joukon hahmoja jotka liikkuvat, ihmiset liikkuvat kuin virtaavan puron vesi tai parvessa liitävät kurjet, tasaisesti ja toisistaan erottumatta. Kuitenkin aivan yllättäen näet välähdyksen jostakin aivan muusta, ajattelet, että se oli vain mielikuvituksen tuoma harhakuva, hetken kuluttua näet uudestaan tuon valon, kuin kurkien keskellä lentävän valkoisen joutsenen. Katsot tarkemmin, huomaat naisen, iloisen nauravaisen, hetken näet hänet kuin valokuvasta esille nostettuna, kunnes hän katoaa. Kuluu hetki, kuluu tuokio, kunnes odottamatta huomaat hänen saapuneen luo. Huomaat vain silmät jotka säteilevät, hymyn joka valaisee hämärän.
Hän kysyy, jaksatko tanssia, vastaan, no miksi ei. En sano mitä tunnen oikeasti, hetki sitten en jaksanut liikkua, nyt olen täynnä virtaa. Ensi sävelet, melodia, kaikki hukkuvat käden kosketukseen, on vain tämä hetki. Kun toinen on yhtä hullu kuin itse on, tuntee hetken olevansa normaali, tuo hetki on sanoin kuvaamaton.
Mietin mikä johdatti tähän, mikä sytytti valon hänen ympärilleen, onko se sama voima joka saa joutsenen palaamaan aina oikeaan aikaan samaan paikkaan kuin aina ennenkin, onko olemassa sielujen perhe, onko voima joka auttaa löytämään sielun sisaren väkijoukosta kuin kompassi auttaa löytämään sankan sumun keskellä päämäärään. En tiedä, mutta uskon niin.
Karsu