Care plan

Ohikiitävää

Tunnen, kuinka katseesi osuu minuun –
ei ohimennen, eï vahingossa,
vaan kuin haluaisit sanoa jotakin,
mutta annat hiljaisuuden puhua, puolestasi.

Jatkat katsomista,
pieni hymy kasvoillasi. 
Saat minut nolostumaan.

Huomaan, kuinka lämpö kohoaa poskilleni,
sydämmeni hakkaa kun katsot minua noin.
Tiedät, että tunnen vetoa sinuun.

Juna keinuu tasaisesti,
puheensorina, sanomalehden rapina,
mutta välillämme on jotain erilaista.
Ilma väreilee hymyn ja pidäteltyjen sanojen painosta.

Hymyilet taas – kuin vain kokeillaksesi minua.
Mietin, onko tämä todellista,
mutta vastaan sinulle
samalla tavalla.

Kuin vain me kaksi 
olisimme tässä vaunussa.
Sydän tekisi liikkeen,
jota jalat ei voi kantaa.
Ei tässä, muiden katseiden alla.
Katseemme ovat vain lupauksia,
joita emme voi nyt lunastaa.

Nouset, venytellen kevyesti,
olet ruokaa silmilleni,
tahtoisin koskea sinuun.

Sanomatta sanaakaan, lähdet jonnekin.
Vilkaiset vielä olkasi yli,
ehkä tarkistat, seuraanko sinua,
ehkä toivot, 
että seuraisin.

Jään istumaan, mutta 
en pysty olemaan täysin paikallani.
Katseeni karkailee ikkunan heijastuksesta
 takaisin käytävään,
etsien sinua.

Tunne, joka leijuu ilmassa,
odottaa jatkoa. Tulisitko takaisin?

Palaat myöhemmin jäätelö kädessäsi –
se sulaa hitaasti,
kuten aika, jonka vietimme erillään.
Tulit istumaan vastapäätä minua,
ja nostat jalan toisen päälle huolettomasti,
hymysi - yhtä huoleton, 
kertoo enemmän kuin sanat. 

Lusikka kohoaa huulillesi,
ja siinä hetkessä
katseemme lukkiutuvat toisiimme.
Sinä tiedät sen. Me molemmat tiedämme sen. 
Se hetki venyy pidemmäksi kuin se oikeasti on.

Huomaan, että olen purrut huuleeni.
Ehkä pidätelläkseni sanoja,
joita en osaa lausua.
Tai koska katsoin sinua,
ja tunnen jotain, mitä en uskalla myöntää,
nolostun taas. 

Hiljaisuus välillämme,
se on sähköä, kuin lupaus,
ilman sanoja.

Juna hidastaa, se pysähtyy asemalle.
Nouset, mutta epäröit hetken,
ikään kuin miettisit, lähdetkö vai jäätkö.
Puristat kätesi nyrkkiin mutta suuntaat kulkusi 
kohti ovea.

Pysähdyt junan ulkopuolelle ja  
Ikkunan läpi tuijotamme toisiamme pettyneinä. 
Katseemme huutaa, rohkeus, missä viivyit ?

Juna nytkähtää liikkeelle. Näen kuinka jäät 
seisomaan paikallesi,
kunnes ihmisvilinä peittää sinut näkyvistä.
Suljen silmäni ja voin vielä tuntea katseesi.  

Ja silloin se iskee –
se outo tunne, turha, liian varhainen menetys.
Entä jos en koskaan enää näe sinua?

Kysyn itseltäni,
onko jotkut hetket tarkoitettu jäämään ilman 
jatkoa, ilman päätöstä ?   

Sitten ymmärrän, että tulen pitämään sinut aina,
muistoissa josta kukaan ei voi viedä sinua pois.

Toivoisin silti näkeväni sinut vielä.