Kirje rakkaalleni
Muistan sen kuin eilisen – kun me tavattiin ensimmäistä kertaa. Sydämeni lakkasi lyömästä hetkeksi ja sitten löi kaksi kertaa kovempaa. Katsoit minua ihanalla katseellasi, suoraan silmiini, ja hymyilit ihanasti. Tiesin, että tuo hetki määrittäisi minut uudelleen.
Siitä asti olen ollut ihastunut sinuun – kuin löytäisin sinut aina uudelleen, lätkässä, ihastuen ja rakastuen. Katseesi – kuinka katsoit minua silloin ja kuinka katsot minua vieläkin vuosien jälkeen – ei ole muuttunut. Se on edelleen täynnä rakkautta, joka laittaa sydämeni sykkimään.
Ollaan naurettu niin paljon, vaikka maailma olisi ollut päin seiniä. Muistatko, kun oltiin väsyneitä matkalla? Me myöhästyttiin jatkolennolta Japaniin, koska en löytänyt reittiä siihen koneeseen siellä ihmisvilinässä. Siinä koneessa meni kaikki matkatavaramme, ja me vain tuijotimme toisiamme vedet silmissä nauraen. Tunsimme, ettei meillä voisi olla koomisempaa tilannetta kuin olla kahdestaan jossain todella kaukana, vain päällämme olevat vaatteet – sekä puoliksi sulanut suklaapatukka taskussa.
Tai entä se automatka, kun ajoin väärään suuntaan – ja myönsin lopulta nolona: “Ollaan taidettu eksyä.” Sinä käännyit ja katsoit minua taas samalla ihanalla tavalla, naurahdit ja sanoit: “Ei me eksytä, me ollaan vaan vähän etsimässä uusia reittejä.”
Ja juuri samalla tavalla olet tehnyt elämästämme niin kauniin kulkea yhdessä – säilyttänyt positiivisuuden ja rakkauden kaiken arjen keskellä. Olet niin monet kerrat ollut tukenani ja nostanut minut ylös, kun maailma on kaatunut päälleni.
Sinulla on ollut parantava vaikutus minuun – juuri silloin, kun olen tarvinnut sitä eniten.
Kun meidän talo paloi, olin ensin aivan murtunut, mutta sinä sanoit:
“Talo paloi, mutta totaalinen vahinko syntyisi vasta sitten, jos emme kykenisi ottamaan vastaan sitä, mitä tapahtui, ja sekoaisimme. Lähes kaikki tavaramme meni, mutta me säilyimme. Me emme menettäneet toisiamme.”
Kysyit: “Voisimmeko muuttaa lopputulosta mitenkään murehtimalla?” ja katsoit minua.
Vastasin: “No, emme kyllä.”
Sanoit: “Meille itsellemme on parempi, että hyväksymme tilanteen.”
Kuinka oikeassa olitkaan. Rakensimme sille paikalle unelmiemme talon. Olet uskomaton. Pelkään edes ajatella, etten olisi saanut elää tätä mahtavaa polkua yhdessä kanssasi.
Meidän elämä on täynnä ihania muistoja, joita enimmäkseen muistellaan naurulla, mutta meissä molemmissa on myös se herkempi puoli – se, jota joskus kumpikin kaipaa, kun on itketty toistemme kaulassa kiinni. Mutta nekin ovat kauniita muistoja. Ensin sinä herkistyit leffan kohtauksesta, sitten minäkin. Ja pian itkettiin molemmat toistemme kaulassa kuin pienet lapset.
Aika on mennyt nopeasti, ja minä riuduin meistä ensimmäisenä. Mutta se rakkaus, joka meillä on, ei ole riutunut. Se jää elämään meidän jälkeen, muistoihin.
En osaa sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen sinulle kaikesta. Olet ollut minulle enemmän kuin koskaan osasin kuvitella ansaitsevani.
Kiitos, että olet ollut osa elämääni. Olet ollut tukeni, ystäväni, rakastajani – kaikkea, mitä olen tarvinnut. Sanotaan, että rakkaus ei ole vain suuria hetkiä, mutta muistoissani jokainen hetki kanssasi – pienetkin – on ollut suurta. Jos voisin, antaisin koko maailman kiitokseksi sinulle.
Me molemmat tiesimme, ettei minulla olisi enää paljon aikaa jäljellä. Olin sopinut, että tämä kirje tuotaisiin sinulle muistotilaisuudestani heti seuraavana aamuna, koska uskoin, että kaipaisit silloin lohdutusta. Ajattelin, että näin olisi minun vuoroni lohduttaa ja rohkaista sinua.
Rakas, ethän ole vihainen, että pidin tämän kirjeen sinulta salassa. Olin sinulle aina kaikessa rehellinen, mutta tämän kirjeen pidin omana tietonani.
Sinä opetit minulle, ettei ole syytä murehtia asioista, joihin emme voi vaikuttaa. Muistathan sen edelleen. Lupaathan nauttia siitä kaikesta, mitä sinulla on jäljellä.
Minä rakastan sinua.
Ai niin. Tiedäthän meidän yhteisen polkumme Ristiina-suolle ja sen ladon, jonne juoksimme silloin sateelta suojaan? Vietimme sen yön heinien seassa ja nukahdimme lopulta toisiimme kiinni liimautuneina.
Muistan, miten innostuit aamulla silmin nähden siitä hirren kolosta ja sanoit:
“Jos voisin, taikoisin meidät molemmat niin pieniksi, että mahtuisimme siihen koloon.”
Kysyin nauraen: “Minkä ihmeen vuoksi?”
Vastasit, kyynel silmin: “Jotta saisimme olla vain kahdestaan piilossa maailmalta, eikä kukaan voisi häiritä meitä.”
Tekisitkö itsellesi eväskorin? Ja otathan minut mukaan. Sirottele tuhkani sinne – ja laitathan osan myös siihen koloon. Ja aina kun tulet käymään retkellä luonani, saat tuntea, ettei maailma häiritse meitä.
Rakkaasi
Ps. Jätin sinulle lahjan, käythän hakemassa. Löydät sen navetan ullakolta, ruustinan pilttuun kohdalta ylähirren päältä.
Muistan sen kuin eilisen – kun me tavattiin ensimmäistä kertaa. Sydämeni lakkasi lyömästä hetkeksi ja sitten löi kaksi kertaa kovempaa. Katsoit minua ihanalla katseellasi, suoraan silmiini, ja hymyilit ihanasti. Tiesin, että tuo hetki määrittäisi minut uudelleen.
Siitä asti olen ollut ihastunut sinuun – kuin löytäisin sinut aina uudelleen, lätkässä, ihastuen ja rakastuen. Katseesi – kuinka katsoit minua silloin ja kuinka katsot minua vieläkin vuosien jälkeen – ei ole muuttunut. Se on edelleen täynnä rakkautta, joka laittaa sydämeni sykkimään.
Ollaan naurettu niin paljon, vaikka maailma olisi ollut päin seiniä. Muistatko, kun oltiin väsyneitä matkalla? Me myöhästyttiin jatkolennolta Japaniin, koska en löytänyt reittiä siihen koneeseen siellä ihmisvilinässä. Siinä koneessa meni kaikki matkatavaramme, ja me vain tuijotimme toisiamme vedet silmissä nauraen. Tunsimme, ettei meillä voisi olla koomisempaa tilannetta kuin olla kahdestaan jossain todella kaukana, vain päällämme olevat vaatteet – sekä puoliksi sulanut suklaapatukka taskussa.
Tai entä se automatka, kun ajoin väärään suuntaan – ja myönsin lopulta nolona: “Ollaan taidettu eksyä.” Sinä käännyit ja katsoit minua taas samalla ihanalla tavalla, naurahdit ja sanoit: “Ei me eksytä, me ollaan vaan vähän etsimässä uusia reittejä.”
Ja juuri samalla tavalla olet tehnyt elämästämme niin kauniin kulkea yhdessä – säilyttänyt positiivisuuden ja rakkauden kaiken arjen keskellä. Olet niin monet kerrat ollut tukenani ja nostanut minut ylös, kun maailma on kaatunut päälleni.
Sinulla on ollut parantava vaikutus minuun – juuri silloin, kun olen tarvinnut sitä eniten.
Kun meidän talo paloi, olin ensin aivan murtunut, mutta sinä sanoit:
“Talo paloi, mutta totaalinen vahinko syntyisi vasta sitten, jos emme kykenisi ottamaan vastaan sitä, mitä tapahtui, ja sekoaisimme. Lähes kaikki tavaramme meni, mutta me säilyimme. Me emme menettäneet toisiamme.”
Kysyit: “Voisimmeko muuttaa lopputulosta mitenkään murehtimalla?” ja katsoit minua.
Vastasin: “No, emme kyllä.”
Sanoit: “Meille itsellemme on parempi, että hyväksymme tilanteen.”
Kuinka oikeassa olitkaan. Rakensimme sille paikalle unelmiemme talon. Olet uskomaton. Pelkään edes ajatella, etten olisi saanut elää tätä mahtavaa polkua yhdessä kanssasi.
Meidän elämä on täynnä ihania muistoja, joita enimmäkseen muistellaan naurulla, mutta meissä molemmissa on myös se herkempi puoli – se, jota joskus kumpikin kaipaa, kun on itketty toistemme kaulassa kiinni. Mutta nekin ovat kauniita muistoja. Ensin sinä herkistyit leffan kohtauksesta, sitten minäkin. Ja pian itkettiin molemmat toistemme kaulassa kuin pienet lapset.
Aika on mennyt nopeasti, ja minä riuduin meistä ensimmäisenä. Mutta se rakkaus, joka meillä on, ei ole riutunut. Se jää elämään meidän jälkeen, muistoihin.
En osaa sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen sinulle kaikesta. Olet ollut minulle enemmän kuin koskaan osasin kuvitella ansaitsevani.
Kiitos, että olet ollut osa elämääni. Olet ollut tukeni, ystäväni, rakastajani – kaikkea, mitä olen tarvinnut. Sanotaan, että rakkaus ei ole vain suuria hetkiä, mutta muistoissani jokainen hetki kanssasi – pienetkin – on ollut suurta. Jos voisin, antaisin koko maailman kiitokseksi sinulle.
Me molemmat tiesimme, ettei minulla olisi enää paljon aikaa jäljellä. Olin sopinut, että tämä kirje tuotaisiin sinulle muistotilaisuudestani heti seuraavana aamuna, koska uskoin, että kaipaisit silloin lohdutusta. Ajattelin, että näin olisi minun vuoroni lohduttaa ja rohkaista sinua.
Rakas, ethän ole vihainen, että pidin tämän kirjeen sinulta salassa. Olin sinulle aina kaikessa rehellinen, mutta tämän kirjeen pidin omana tietonani.
Sinä opetit minulle, ettei ole syytä murehtia asioista, joihin emme voi vaikuttaa. Muistathan sen edelleen. Lupaathan nauttia siitä kaikesta, mitä sinulla on jäljellä.
Minä rakastan sinua.
Ai niin. Tiedäthän meidän yhteisen polkumme Ristiina-suolle ja sen ladon, jonne juoksimme silloin sateelta suojaan? Vietimme sen yön heinien seassa ja nukahdimme lopulta toisiimme kiinni liimautuneina.
Muistan, miten innostuit aamulla silmin nähden siitä hirren kolosta ja sanoit:
“Jos voisin, taikoisin meidät molemmat niin pieniksi, että mahtuisimme siihen koloon.”
Kysyin nauraen: “Minkä ihmeen vuoksi?”
Vastasit, kyynel silmin: “Jotta saisimme olla vain kahdestaan piilossa maailmalta, eikä kukaan voisi häiritä meitä.”
Tekisitkö itsellesi eväskorin? Ja otathan minut mukaan. Sirottele tuhkani sinne – ja laitathan osan myös siihen koloon. Ja aina kun tulet käymään retkellä luonani, saat tuntea, ettei maailma häiritse meitä.
Rakkaasi
Ps. Jätin sinulle lahjan, käythän hakemassa. Löydät sen navetan ullakolta, ruustinan pilttuun kohdalta ylähirren päältä.
Selite:
Kirjoitus liittyy tekeillä olevaan, parisuhteen onnellisuutta käsittelevään kirjaan jonka nimeä en vielä paljasta. Kommentit tästä osiosta olisi tervetulleita.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit