Laitan sydämeni hyllylle
ja tutkin itseäni pelkillä
ajatuksilla jotka sulavat
yhdeksi mykkyräksi
jota jotkut kutsuvat
itsekkyydeksi
Väärä on tämä aika
kaikkeen siihen
mielettömään jonka
haluaisin sinun
kanssasi jakaa
Sillä sinä olet tuonut
elämääni hennon vihreyden
ja tiedän että olen vihdoin
nähnyt graniitin läpi uusin silmin
Väärään aikaan
Kohta jälleen olen
se sama hengetön itseni
joka kulkee värittömässä
sumussa ja itkee
Puhaltaisitko silloin vihreyden uudelleen, Rakkaani?
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Vahvoja tunnekuohuja ja haikeita ajatuksia koskettavassa runossasi.
Tuo hento vihreys säväyttää koko hienon runosi... lukijakin voi sen tuntea.
Pidin.
Herkkä, hyvä runo
Runossa ristiriitaa, kuten elämässä aina.
Alku vetää lukijan mukaansa vahvasti, ja jatkuessaan runo siirtyy epävarmuuteen,
hieman kuin masennukseen. Itkuun.
Lopun kysymys on aiheellinen.
Sillä Rakkaus ei katoa huonoinakaan aikoina!