Romulus

Istuimme ympyrässä asuntosi lattialla,
kuusi meitä, jokainen vuorollaan
kertoi tarinoita:
kieroista noidista, kärttyisistä peikoista,
kuoleman kanssa kauppaa käyvistä antisankareista.

Keskellämme kiersi haalistunut,
oranssi, silmätön kettu,
pehmolelu, valtikka.
Sen sylissään pitäjä sai äänen,
kerronnan oikeuden.

Kun kettu saavutti sinut,
tarinasi hiljensi meidät kaikki.
Se sai meidät katsomaan
kuolemaa kuin uutta tuttua.

Mutta minä – minä pelkäsin.
Kettu lähestyi, yksi syli kerrallaan.
Sen sokeat kasvot katsoivat minuun,
tai sinne, missä silmien kuuluisi olla.
Vain langanpätkät, muisto heijastuksista.

Ja nyt se on minun vuoroni.
Olen alasti katseiden alla,
arvioitavana.
Haluan pois, turvaan.
En olla esillä, en esineenä.

Oi vihreä savu, vie pelkoni!
Tee minusta jotain muuta –
kuin tuo silmätön kettu:
rakastettava, tuomitsematon.