Kuinka silloin itkin
autioita ihmisiä,
tyhjiä sielujen rantoja,
kun länsituuli kantoi sylissään
yön tummia tuoksuja,
eikä idässä näkynyt
ruskon aavistustakaan.
Kuinka silloin itkin
maan kiveä,
sen kovaa punaista graniittia,
kun kylmien sanojen kalske
viiltävinä terinä upposi pehmeään,
sydänalaan, sielun alkuun ja loppuun.
Kuinka kauan,
vieläkö?
Milloin?
Heikkouttaniko kyynelehdin,
haurauttaniko suren
vai vahvuuttako tämä kaikki tuska?
Rakkaus suruni kilpenä,
välipitämättömyyteen taipumatta,
minä itken tänäänkin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut