Taival

Kuu auringolle, on liian kaukana kulkemaan.
Jokaiset askeleet sen selkärangalla
uhkailevat pienen määrän savua, kai tukehtumaan.
Avaa ikkunan loisteliaaseen juhlaan
jossa silkkiverhoillut tuolit ovat pölyisiä,
näkyvät kulkevan kulkureille
ja niiden suvussa eteenpäin.
On olllut vaikeaa tietää,
kuka lasilinnut oikeasti tappoi
ja katseellako vain
vai veitsillä verhoten.
Huvilan monikerroksisissa ikkunoissa
ei ole merkkiäkään vuosista.
Ovat hovineidot kai huolta pitäneet
niin isästä kuin pojasta.

Aurinko kyllä jaksaa kuun kamaralla kulkea
sen viimaan ja koleaan ilmastoon.
Päätään pidellen se lupaa joka ilta tulla,
mutta kuu ei katseeltaan kuule.
On tuuli mieleltä suurempi ja herkempi uskomaan
"Aurinko, et ole totta kuitenkaan"

"Mutta Rakkaani, miksi luopuisin
Sinun kamarallasi mielelläni kuljen.
Totta olen minäkin, niin kauan kuin sydäntäsi pitelen"
Kuu huokailee haaveittensa pintaa,
onko niin vaikeaa nähdä sokea?
onko niin vaikeaa kuuroa kuulla?

"Minä olen haaveiltani kotka, joka aikojensa alusta on eteenpäin tahtonut"
"Kyllä minäkin osaan lentää, haaveissani kylläkin"
Aurinko kiljaisee.

"Olen haaveiltani satakieli
kovin valmis selkääsi astumaan,
sillä pienet lasisiipeni, eivät suuren siipivälisi
mahtavuudelle mitään voi.
Kai olet Kotka myös mieleltäsi Kuu?
Silloinhan voin urheudestasi harteillasi levätä.
Voi Kuu, anna pienen siipivälini
levätä rohkeutesi päällä ja sokeiden huuman
matkata aamusta yöhön,
viikosta kuukauteen."

Sadoilla tuhansilla huolilla, painavilla kuin tulivuoret,
on Kuu nyt laulanut.
"Ei kuule Aurinko kuuroa ollenkaan.
On Sokeuteni sokeaksi pimeydelle hänetkin maalannut
ja tauluksi rikkaiden olohuoneeseen,
on pian Meidät molemmat kahlittu"

"Mutta Rakkaani,
miksi olet huoliltasi kuin vanha Kontio?
Jos olet mieleltäsi kotka, missä on Vapaus huolistasi?
Tule tänne, kyllä minä hellin.
Sinun on oltava vesiputoukseni ja silloin ovat tähdetkin sinun puolellasi.
Minä lupaan, että penkille sinut istutan,
rakkauteni syliin.
Katsohan Kuu,
olen mieleltäni Tiainen, tuo lintu varoen.
Hieman epäröiden tässä vielä kuiskailen,
mutta muista;
Harhaa minä ole en"
Kuu on huolissaan, kuinka Kotka voi Satakielen sydämmessä olla?
Onhan Sydämensäkin,
suurempi kuin lintu pienoisin.

"Jos onkin valhetta kaikki, minkä todeksi opin.
Jos Aurinko, on totta sittenkin"
On hämmenystä tuonut sade päivään tuuliseen.
Ilon juovan poskillansa Kuu jo aavistelee.
"Kuka puut noin suuriksi loi, kai tiesi Itsekin,
että kotiinsa siellä,
mahtuu pian Meistä kumpikin"

"Katso Rakkaani,
olen tähän kohtaan sydäntäni tehnyt,
meille pienen asunnon.
Tulethan Kuu, mieleltäsi Kotka,
pian huoliltasi samainen,
tee sydämeesi tila, josta koskaan lähde en.

"Mutta Rakkaani" Sanoi kuu
"Huomaan, kuulet sydäntäni paremmin kuin muut.
Katso, on tässä paikkasi,
olen Täällä, jos vain tuut."