”Älä huoli”, naisen ääni värisi hänen näpertäessään laukkua kiinni, ”asianajajamme – sinun asianajajasi – sanoo luottavansa itsepuolustusteoriaan. Se – sen tulisi tehota valamiehistöön. Älä huoli.”
Lohdutus ontui enkä voinut olla tuhahtamatta sille. ”Viimeksi hän kehotti sinua, miten se oli, aivan niin, ’mahdollisimman pikaiseen avioeroon’. Hänen täytyy tosissaan pitää teidän kahdenkeskisistä lounastauoista, ei häntä muuten olisi saanut ottamaan tätä juttua. Toivottavasti maksat hyvin, vai maksatko ollenkaan?”
Naisen kasvot punehtui ja hän kertoi tahtomattaan enemmän kuin olisi ollut suotavaa.
”En halua puhua siitä.”
Näinä päivinä, jotka venyivät viikkoihin ja kuukausiin ja lopulta vuosiin saumattoman kivuliaasti, Michaelin oli hyvä kirjoittaa vain verohuijauksista ja osakkaiden kuolemisista, viljellä lakitermejä ja saada asiat näyttämään kaavaa noudattavilta. Suhtautua kaikkeen kliinisesti, sillä sairaalalta haisevalla välinpitämättömyydellä ja viitata tunteisiin vain ohimennen kaikilla niillä pehmeäkantisissa dekkareissa kliseiseksi tehdyillä virkkeillä. Leikkiä päästävänsä irti. Hetkeksi. Todellisuudessa hän ei enää osannutkaan mitään muuta kuin vain leikkiä, tästä oli kirjoittaminen kaukana.
Lumisadetta. Yhteys aivoista sormiin oli auttamattoman rikki, pätkivä ja muotoili sanat uudelleen, groteskeilta kuulostavat tavut ja hajanainen kokonaisuus. Michael tiesi aina jo paljon ennen milten sen tulisi alkaa ja miten jatkua ja miten loppua mutta mikään ei tullut enää ulos vaan jäi ainoastaan hänen tietoonsa, antoi uuden merkityksen Salaisuudelle. Michael muisti lukeneensa lehtiartikkelin runoilijasta, joka kertoi haluavansa silloin tällöin lakata kirjoittamasta muille ja polttaa muistiinpanonsa saadakseen olla kahden teostensa kanssa, hänen mielestään runoilija oli sekaisin. Hän antaisi mitä tahansa jos hänen ei enää koskaan tarvitsisi pitää fiktiivisiä alapersooniaan eristyksissä muusta maailmasta. Ei se ollut niille hyväksi.
Eviellä oli pehmeät huulet vain silloin kun hän käytti liikaa huulirasvaa, niiltä maistui keinotekoinen minttu. Hän oli keskijakaus-tyttö eikä vain luonnostaan (keski)ruskeilta hiuksiltaan, aina se sama hymy ja vaatteet jotka tulevat vastaan joka toisella. Evien rintaliiveissä ei ollut printtejä eikä pesukoneessa irtoavia rusetteja eikä hän tehnyt mitään radikaalia edes riisuessaan ne, yleensä hän tuli vain ensin peiton alle. Ja hymyili. Hänellä oli useampikin kourallinen ystävättäriä jotka kutsuivat kullaksi ja pyysivät kahvilaan eikä hänelle tahdottu pahaa, kun Evien hiukset ui maitoon sekoitetussa kahvissa niin hän sanoi vain ”oi hitsi”. Evielle ei tahdottu pahaa.
Michael makasi hiljaa selällään, viivyttäen joka ikistä hengenvetoa. Miettien että kuinkakohan kauan niin voisi jatkaa. Evie oli siinä tietyssä pisteessä parisänkyä joka ei ole lähellä eikä kaukana, kosketusetäisyydellä vain jos tahtoi niin. Michael ei ollut varma tahtoiko ja se tuntui ennätykseltä, tytön hengitys ei ollut vielä edes tasaantunut ja jalkojen välissä oleva kosteus oli ulkoa opittua. Tässä sängyssä ei paljoa puhuttu. Kolme kerrosta alempana autoissa oltiin matkalla jostain jonnekin eikä sillä periaatteessa ole mitään väliä onko matkalla ilosta vai surusta vai pelosta, kunhan ei jää paikalleen. Michaelilla ei ollut enää mitään hävittävää mutta tarinoista poiketen sitä ei saanut kuulostamaan positiiviselta edes äänenpainoa vaihtamalla.
Toisinaan pääsee paikkoihin joissa ei ole koskaan ollut, joihin ei koskaan mene, joita ei ole. Ne paikat on risteyksiä, kivisiä rantoja, autioita hiekkakenttiä Itä-Euroopassa ja omenapuiden varjoja. Toisinaan, kun Michael ei pääse karkuun fiktiivisiä tapahtumia sisällään, se kaikki muuttuu kuviksi ja paikoiksi ja hetkiksi; toisinaan Michael ei enää tiedä mikä on totta. Ehkä hän on ollutkin siellä, ehkä – ehkä ei. Kipu tuntuu jättimäiseltä kädeltä joka työntää sormensa läpi, rikkoo kudoksia ja muuttuu fyysiseksi, ulottuvuuksia ei ole yhtä eikä edes kahta vaan peräti tuhat. Epämiellyttäviä havaintoja alitajunnassa, kuka sanoi että maailma ikkunan takana on sama. Ettei ole eroa onko siellä vai täällä. Toisinaan Michael uskoo katoavansa.
Ne ihmiset, jotka humaltuvat alkuelämästään niin etteivät edes tarvitse päihteitä kuin vain jonkinlaiseksi tuntomerkiksi diabeetikkojen rannelaattojen tapaan, sanovat usein vain hyvien kuolevan nuorina. Michaelin äiti kumosi tämänkin väitteen aikapäiviä sitten; hän elää yhä pariisilaisessa kaksiossa ja nauraa Eiffel-tornin juureen kokoontuville turisteille. Jos adjektiivi ”hyvä” liitetään yhteen verbin ”pärjätä” kanssa, on Michaelin äiti aina ollut hyvä. Aina. Koskaan hän ei antanut paniikin tulla yli valehdellessaan lapsilleen, valehdellessaan että miksi nyt mentäisiin vessaan ja laitettaisin ovi tiukasti lukkoon. Miksi isä ei tänään tarkoita mitä sanoo. Yhtenäkään päivänä hän ei hajonnut asiakkaiden edessä, piti yllä keskustelua ja tarjoili kahvia ja teetä ajallaan vaikkei edes seurannut kellon viisareiden kulkua. Rahat laskuihin löytyi aina. Hänen toisen lapsensa hautaamisestakin suoriuduttiin kunnialla, hän oli sen kaiken yläpuolella katsoessaan viimeistä kertaa tyttärensä kasvoja, ihon läpi törröttäviä luita, ja sitten oli aika sulkea arkun kansi.
”Et halua puhua siitä? Samantha, minä hajoan tänne.”
Michael ajattelee aivan liikaa.
Joka sunnuntai mies nojaa viereisellä parvekkeella kaiteeseen ja puhuu itsekseen, saa sen kuulostamaan rukoukselta. Mies haluaa olla kiitollinen niin kovasti että sen huomaa, hän kiittää toimivasta keskushermostosta ja siitä miten kauniisti aamuaurinko eilen paistoi asfalttiin, veronkevennyksistä. Mies pyytää myös antamaan anteeksi, takeltelee sanoissaan ja toistaa saman lauseen useampaan kertaan, maaninen. Annathan, annathan. Sitten hän menee sisään ja sytyttää liekin folion alla.
Annan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
