sisäolento

Tajusin tänään: musta ei ikinä tule fennistiä. Tajuan myös sen, että totta kai musta tulee, jos vaan haluan.
Mut mä en halua.
En halua uskoa ja luottaa itteeni.
Parin vuoden päästä luen tämän ja hymyilen itelleni. Musta tuli.

En ikinä voi saada äidinkielestä mitään L:ää. Silti mulla on ensi keväänä L:n paperi kourassa. Tai sitten ei, ehkä E, mut kai sekin riittää.

Tää on mun tyyli. Mutta ei kaikissa asioissa. Joissain oon niin itsevarma ja uskon kykyihini. Kummallakin tavalla tulee yhtä hyviä tuloksia, ensin mainitulla ehkä vielä parempia.

Huomenna on inssi. Siitä mun ajatukset on kutakuinkin noiden sekoitus. Toisaalta oon melko luottavainen, toisaalta en. Luulen, että oon tosi jännittynyt siinä tilanteessa. Tai sitten saan pidettyä hermot kurissa ja otan sen ihan tyynesti, sellanen onnistuu multa joskus.
Jälkimmäinen on helpompi tapa, edellinenkään ei mahdoton. Mutta aina ei kannata olla liian itsevarma (se sisältyy kumpaankin tyyliin, toiseen vaan piilotettuna), aina se ei mene niin, vaan saattaa tiputtaa maan pinnalle, ja kovaa. Niin mulle ei oo vielä käynyt, mutta oon varma, että vielä joskus käy. Sillon ei auta kuin todeta tilanne ja nousta takaisin jaloilleen.
Eikä se edes ole vaarallista, se kuuluu elämään. Elämänkokemusta, sitä mä tarvin. Ja varmasti saan. Mä en pelkää epäonnistumisia, pystyn kyllä ottamaan ne vastaan kun sellasia tulee.