Yksinäinen hirviö
Istuin hiekkalaatikolla ja katselin jäätelöäni syöden kolmikerroksisen asuintalomme päätyasuntoa, jonka verhot olivat aina kiinni, mutta joiden takaa joku aina silloin tällöin kurkki. Miksi ne oli aina kiinni ja miksi siellä asuva kurkki pihalle vain verhojen välistä hyvin varovarovasti?
Naapurin tytöt sanoivat, että siellä asui noita, joka teki noituuksiaan suljettujen verhojen takana. Äiti puolestaan sanoi, ettei tiennyt kuka asunnossa asui, mutta totesi myös samaan hengenvetoon, etten saisi mennä häiritsemään tätä, koska kyseinen ihminen halusi selvästikin olla omassa rauhassaan.
Ja minua olisi ihan hirveästi kiinnostanut tietää, kuka siellä asui. Asuiko siellä noita? Peikko? Haamu? Vampyyri? Joku ”lorvikatarri, joka pelasi päivät pitkät”, kuten naapurin setä arveli, tai ”hyvin yksityinen introvertti, joka sihisee ihmisiä nähdessään”, niinku iskä pohdiskeli eräs päivä. Tiedä häntä, minkälaisia hirviöitä ne sitten oli.
Hitsinpimpula, minähän ottaisin siitä tänään selvää, että kuka siellä asui!
Hotkin nopeasti lopun jäätelöni ja lähdin sitten tomerana kohti kerrostaloa, jossa asuin, marssien kiivain askelin rappuun ja lähtien nousemaan portaita ylimpään kerrokseen naama päättäväisessä mutrussa.
Mutta kun pääsin lopulta oikean oven eteen noustuani ainakin tuhat porrasta, meinasin jänistää. Jäin vain tuijottamaan ovea, jossa luki ”Aho”, sydän lujaa hakaten ja kylmien väreiden juostessa iholla. Entä jos asunnossa asuisi oikeasti noita, tai jokin muu hirviö, kuten vaikkapa sellainen introvertti tai lorvikatarri? Tai entä jos oven takana olisi portaali jonnekin pahaan paikkaan? Kuten vaikkapa Helvettiin, josta puhuttiin kirkossa, tai Töihin, Kelaan tai Työkkäriin, joita olin kuullut tätieni kiroavan.
Äh, en saisi antaa pelolle valtaa. Ei meidän naapurissa voinut asua hirviötä eikä olla portaalia minnekään.
”Elli, sinä olet reipas 7-vuotias. Sinä olet jo koulussa. Sinä tiedät, ettei hirviöitä ole olemassa. Sinä pystyt tähän”, hoin itselleni kuiskaillen kuin mantraa, suljin hetkeksi silmäni ja painoin ovikelloa ihan pikkiriikkisen tärisevällä sormellani. Kului pieni tovi ja sitten aloin kuulla laahaavia askelia sisältä, niiden saadessa minut jähmettymään aloilleni kauhusta. Asuiko naapurissamme sittenkin hirviö???
Sydämeni hyppäsi kurkkuuni ja housuihini lirahti melkein pissaa, kun ovi lopulta avautui. Mutta ei sen takaa paljastunutkaan mitään hirviötä, vaan hyvin hauraan näköinen mummeli.
”H-hei”, minä tervehdin pienellä äänellä, suoden oven avanneelle mummolle pienen hymynkin.
”Hei?” mummeli vastasi minulle hämillään, avaten ovea hieman isommaksi. Sen kotia valaisi monet lamput auringonvalon sijaan. ”Oliko sinulla jotain asiaa?”
”Minä.. minä vain..” minä änkytin ja punastuin sitten ihan tomaatiksi kun tajusin, että seuraava kysymykseni olisi sellaista 'tunkeilevaa utelua', jota äiti oli kieltänyt minua harrastamasta. Utelin kuulemma aina liikaa. Mutta halusin silti kysyä minua askarruttavan kysymyksen, joten rohkaisin mieleni ja avasin suuni, kysyen miltei yhteen pötköön: ”Minä vain haluaisin tietää, miksi sinulla on aina verhot kiinni ja miksi sinä kurkit ikkunasta pihalle, kun leikimme siellä?”
”Kaikki verhoni ovat kiinni siksi, kun auringonvalo särkee herkkiä silmiäni ja lämmittää kotini liian kuumaksi näin kesäisin”, mummo vastasi minulle ihan rehellisesti, kääntyen sitten katsomaan kotiaan ja sen kaikkia suljettuja verhoja. ”Ja kai minä.. kurkin verhojen takaa teidän lasten iloa ihan vain siksi, kun saan siitä vähän elämäniloa itsekin. Valoa yksinäiseen elämääni.. Minulla ei ole itsellä lapsenlapsia. Lapsenikaan eivät käy enää luonani. Teidän ilonne tuottaa minullekin iloa, sitä on mukava seurata. Joskin etäältä, kun en oikein pääse täältä omin avuin ulos enkä muutenkaan voi tulla tuonne ulos helteeseen nyt, saisin siellä vain lämpöhalvauksen..”
”Oletko sinä ihan yksin?” minä kysyin melkein käheästi, mummon puheen surumielisen sävyn tehdessä minutkin jotenkin todella surulliseksi.
”Olen minä.. Mutta olen jo tottunut siihen, olen ollut pitkään yksin”, mummo vastasi minulle jälleen rehellisesti hieman haikealla äänellä, kääntäen sitten katseensa takaisin minuun pieni lohdullinen, vaikkakin hieman värisevä hymy kasvoillaan. Minä tapitin sitä hetken, pohtien kuumeisesti pienen pääni puhki, miten voisin auttaa mummoa.
”Haluatko olla minun mummini? Minun mummi asuu kaukana, kaukana täältä. Ikuisuudelta tuntuvan junamatkan päässä. Äitikin olisi varmasti iloinen, jos minulla olisi mummi täällä, samoin iskä”, minä sitten kysyin, mummelin jäädessä tuijottamaan vuorostaan minua. ”Minä olen Elli, kuka sinä olet?”
”Helmi”, mummo esitteli itsensä vähän hämillisenä, säteilevän hymyn vallatessa kasvoni.
”Ihana nimi! Ja meidän nimet sopii yhteen, Elli ja Helmi!” minä hihkaisin iloisesti, Helmi-mumminkin naurahtaessa pienesti. ”Haluaisitko olla Helmi-mummini, Helmi-mummi? Sitten sinun ei tarvitsisi olla enää yksin!”
”Olisihan se mukavaa, mutta mitä vanhempasi-”
”Minä hoitelen vanhempani! Iskä on jo kuulemma 'pikkuprinsessansa palveluksessa',
ja äiti puolestaan huolehtii aina KAIKISTA. Eiköhän äiti huolehdi sinustakin!” minä hymisin mielissäni, syöksyen sitten halaamaan Helmi-mummia. ”Ihanaa, jos minulla olisi täällä mummi! Minä juoksen heti kertomaan tämän ilouutisen äidille ja iskälle!” jatkoinkin vielä iloista hihkumistani ja erkanin Helmi-mummista, hymyillen sille vielä leveästi, ennen kuin pinkaisin jo juoksuun kohti alakertaa ja kiljaisin perääni: ”Minä tulen taas käymään huomenna, Helmi-mummi!”
Ja niin minä tulinkin, ja tulin vielä monena päivänä uudestaankin. Vähintään kerran viikossa pitkän juttutuokion verran, ettei Helmi-mummin tarvinnut olla enää yksin tekovalojen valaisemassa kodissaan, kurkkimassa muiden elämäniloa verhojen takaa. Halusin tuottaa sille ihan omaa elämäniloa, ja sain siltä itsekin paljon. Sain siitä mummin, jota minulla ei täällä ollut. Olin itsekin vähemmän yksinäinen.
Kannatti olla rohkea ja mennä pimputtelemaan ”hirviön” ovelle!
Naapurin tytöt sanoivat, että siellä asui noita, joka teki noituuksiaan suljettujen verhojen takana. Äiti puolestaan sanoi, ettei tiennyt kuka asunnossa asui, mutta totesi myös samaan hengenvetoon, etten saisi mennä häiritsemään tätä, koska kyseinen ihminen halusi selvästikin olla omassa rauhassaan.
Ja minua olisi ihan hirveästi kiinnostanut tietää, kuka siellä asui. Asuiko siellä noita? Peikko? Haamu? Vampyyri? Joku ”lorvikatarri, joka pelasi päivät pitkät”, kuten naapurin setä arveli, tai ”hyvin yksityinen introvertti, joka sihisee ihmisiä nähdessään”, niinku iskä pohdiskeli eräs päivä. Tiedä häntä, minkälaisia hirviöitä ne sitten oli.
Hitsinpimpula, minähän ottaisin siitä tänään selvää, että kuka siellä asui!
Hotkin nopeasti lopun jäätelöni ja lähdin sitten tomerana kohti kerrostaloa, jossa asuin, marssien kiivain askelin rappuun ja lähtien nousemaan portaita ylimpään kerrokseen naama päättäväisessä mutrussa.
Mutta kun pääsin lopulta oikean oven eteen noustuani ainakin tuhat porrasta, meinasin jänistää. Jäin vain tuijottamaan ovea, jossa luki ”Aho”, sydän lujaa hakaten ja kylmien väreiden juostessa iholla. Entä jos asunnossa asuisi oikeasti noita, tai jokin muu hirviö, kuten vaikkapa sellainen introvertti tai lorvikatarri? Tai entä jos oven takana olisi portaali jonnekin pahaan paikkaan? Kuten vaikkapa Helvettiin, josta puhuttiin kirkossa, tai Töihin, Kelaan tai Työkkäriin, joita olin kuullut tätieni kiroavan.
Äh, en saisi antaa pelolle valtaa. Ei meidän naapurissa voinut asua hirviötä eikä olla portaalia minnekään.
”Elli, sinä olet reipas 7-vuotias. Sinä olet jo koulussa. Sinä tiedät, ettei hirviöitä ole olemassa. Sinä pystyt tähän”, hoin itselleni kuiskaillen kuin mantraa, suljin hetkeksi silmäni ja painoin ovikelloa ihan pikkiriikkisen tärisevällä sormellani. Kului pieni tovi ja sitten aloin kuulla laahaavia askelia sisältä, niiden saadessa minut jähmettymään aloilleni kauhusta. Asuiko naapurissamme sittenkin hirviö???
Sydämeni hyppäsi kurkkuuni ja housuihini lirahti melkein pissaa, kun ovi lopulta avautui. Mutta ei sen takaa paljastunutkaan mitään hirviötä, vaan hyvin hauraan näköinen mummeli.
”H-hei”, minä tervehdin pienellä äänellä, suoden oven avanneelle mummolle pienen hymynkin.
”Hei?” mummeli vastasi minulle hämillään, avaten ovea hieman isommaksi. Sen kotia valaisi monet lamput auringonvalon sijaan. ”Oliko sinulla jotain asiaa?”
”Minä.. minä vain..” minä änkytin ja punastuin sitten ihan tomaatiksi kun tajusin, että seuraava kysymykseni olisi sellaista 'tunkeilevaa utelua', jota äiti oli kieltänyt minua harrastamasta. Utelin kuulemma aina liikaa. Mutta halusin silti kysyä minua askarruttavan kysymyksen, joten rohkaisin mieleni ja avasin suuni, kysyen miltei yhteen pötköön: ”Minä vain haluaisin tietää, miksi sinulla on aina verhot kiinni ja miksi sinä kurkit ikkunasta pihalle, kun leikimme siellä?”
”Kaikki verhoni ovat kiinni siksi, kun auringonvalo särkee herkkiä silmiäni ja lämmittää kotini liian kuumaksi näin kesäisin”, mummo vastasi minulle ihan rehellisesti, kääntyen sitten katsomaan kotiaan ja sen kaikkia suljettuja verhoja. ”Ja kai minä.. kurkin verhojen takaa teidän lasten iloa ihan vain siksi, kun saan siitä vähän elämäniloa itsekin. Valoa yksinäiseen elämääni.. Minulla ei ole itsellä lapsenlapsia. Lapsenikaan eivät käy enää luonani. Teidän ilonne tuottaa minullekin iloa, sitä on mukava seurata. Joskin etäältä, kun en oikein pääse täältä omin avuin ulos enkä muutenkaan voi tulla tuonne ulos helteeseen nyt, saisin siellä vain lämpöhalvauksen..”
”Oletko sinä ihan yksin?” minä kysyin melkein käheästi, mummon puheen surumielisen sävyn tehdessä minutkin jotenkin todella surulliseksi.
”Olen minä.. Mutta olen jo tottunut siihen, olen ollut pitkään yksin”, mummo vastasi minulle jälleen rehellisesti hieman haikealla äänellä, kääntäen sitten katseensa takaisin minuun pieni lohdullinen, vaikkakin hieman värisevä hymy kasvoillaan. Minä tapitin sitä hetken, pohtien kuumeisesti pienen pääni puhki, miten voisin auttaa mummoa.
”Haluatko olla minun mummini? Minun mummi asuu kaukana, kaukana täältä. Ikuisuudelta tuntuvan junamatkan päässä. Äitikin olisi varmasti iloinen, jos minulla olisi mummi täällä, samoin iskä”, minä sitten kysyin, mummelin jäädessä tuijottamaan vuorostaan minua. ”Minä olen Elli, kuka sinä olet?”
”Helmi”, mummo esitteli itsensä vähän hämillisenä, säteilevän hymyn vallatessa kasvoni.
”Ihana nimi! Ja meidän nimet sopii yhteen, Elli ja Helmi!” minä hihkaisin iloisesti, Helmi-mumminkin naurahtaessa pienesti. ”Haluaisitko olla Helmi-mummini, Helmi-mummi? Sitten sinun ei tarvitsisi olla enää yksin!”
”Olisihan se mukavaa, mutta mitä vanhempasi-”
”Minä hoitelen vanhempani! Iskä on jo kuulemma 'pikkuprinsessansa palveluksessa',
ja äiti puolestaan huolehtii aina KAIKISTA. Eiköhän äiti huolehdi sinustakin!” minä hymisin mielissäni, syöksyen sitten halaamaan Helmi-mummia. ”Ihanaa, jos minulla olisi täällä mummi! Minä juoksen heti kertomaan tämän ilouutisen äidille ja iskälle!” jatkoinkin vielä iloista hihkumistani ja erkanin Helmi-mummista, hymyillen sille vielä leveästi, ennen kuin pinkaisin jo juoksuun kohti alakertaa ja kiljaisin perääni: ”Minä tulen taas käymään huomenna, Helmi-mummi!”
Ja niin minä tulinkin, ja tulin vielä monena päivänä uudestaankin. Vähintään kerran viikossa pitkän juttutuokion verran, ettei Helmi-mummin tarvinnut olla enää yksin tekovalojen valaisemassa kodissaan, kurkkimassa muiden elämäniloa verhojen takaa. Halusin tuottaa sille ihan omaa elämäniloa, ja sain siltä itsekin paljon. Sain siitä mummin, jota minulla ei täällä ollut. Olin itsekin vähemmän yksinäinen.
Kannatti olla rohkea ja mennä pimputtelemaan ”hirviön” ovelle!
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit