Sinä aamuna satoi

Taivas oli tumma ja enteili sadetta, kun sä tulit meille. Sä olit pahalla päällä, pettynyt ja vettynyt, kuin pääsi päällä olisi jo pauhannut ukkonen ja satanut kaatamalla. Olit kuin prinsessa, jonka säröilleet lasikengät oli täynnä vettä. Toivoin, että piristäisimme sua. Toiveeni ei tainnut kuitenkaan toteutua, ei niin millään muotoa. Minulla ei valitettavasti ole hallussani kolmea toivomusta hengeltä eikä hyvää haltijatarkummia, jolta toivoa mahdottomia.

Sä sanoit eilen, että sua vituttaa. Olit meillä kai tympääntyneenä. Sua ei kiinnostanut oikein mikään niin ollenkaan, vaikka käytimme kaikki kortit ja teimme kaikki osaamamme temput. Mutta edes sirkushuvit eivät piristäneet sua. Mä yritin piristää sinua vielä illalla ennen nukkumaanmenoa, kaikilla niillä keinoilla jotka vain keksin. Vedin kaikki mahdolliset naamiot kasvoilleni ja roolit päälleni aina klovnista kurtisaaniin, mutta mikään ei tepsinyt. En onnistunut vieläkään.

Seuraavana aamuna herätessä satoi, katon ropistessa kaatosateessa lujaa, kuin sitä olis ampunut kokonainen pataljoona sotamiehiä haulikoillaan. Sä puolestasi olit vaiti, kun tuijotit kattoa tyhjin silmin. Näytit siltä kuin olisit saanut osuman niistä hauleista. Näytit kuolleelta. Ja sitähän sä varmaan olitkin, ainakin sisäisesti. Olit ollut jo vuosia. Mä tulin viereesi ja kiedoin käteni ympärillesi, yrittäen lämmittää elotonta ruumistasi ja puhaltaa liekkisi jälleen henkiin, jotta sielullasi olisi koti, johon palata.

Syleilin sinua sinä aamuna pitkään, ennen kuin lähdit. Vaikutit niin hauraalta ja särkyneeltä. Uupuneelta ja toivottomalta. Luovuttaneelta. Sydämeni särkyy joka kerta, kun huomaan sun voivan pahoin. Kunpa voisit jo paremmin, olet saanut kärsiä elämäsi aikana jo ihan tarpeeksi. Kuten minäkin.. En tiedä, kuinka kauan kestäisimme tätä ikuista rankkasadetta enää. Molempien sateenvarjotkin alkoivat olla jo ihan rei'illä. 

Sinä aamuna satoi. Ja se sade piiskasi minun sieluanikin.