Katsoin vierestä, kun muutuit

Mä katsoin vierestä, kun sä muutuit.

Muutuit avoimesta sulkeutuneeksi. Sosiaalisesta syrjäänvetäytyväksi ja araksi. Susta tuli vainoharhainen. Vain muisto, haalea varjo entisestä.

Sun katse sammui. Susta tuli lasiprinsessa. Katseesi oli lasia ja sä olit hauras, helposti särkyvä. Yksikin ainoa sana pystyi rikkomaan sinut.

Mikä sen kaiken sai aikaan? Sä tukahdutit tunteesi. Liian pitkään. Sä patosit kaiken lasimuurin taakse, eikä kukaan siltikään nähnyt kipuasi. Kukaan ei kuunnellut. Kukaan ei välittänyt. Kukaan ei nähnyt sua. Sitä todellista sinua.

Lopulta se pato murtui. Sä hajosit. Putosit, rikoit siipesi. Liekkisi sammui lähes kokonaan. Meinasit kadota olemasta kokonaan. Istuit ikkunalaudalla ja itkit katkeria ja näkymättömiä kyyneleitä, jotka tippuivat alas mustalle asfaltille.

Miksi se kaikki tapahtui sulle? Kiltille ihmiselle, joka tahtoi kaikille vain hyvää? Susta, hyväntahtoisesta ihmisestä, tehtiin paha. Ja nyt sä tunnet katkeruutta. Pohjatonta, piinaavaa katkeruutta. Kipeää surua, tuskaa, hiljaista, hajottavaa vihaa, jota sä et myönnä olemassaolevaksi. Sä kiellät sen. Kaiken muun tunnustat.

Sä aloit odottaa kuolemaa. Toivoa sitä, jopa haaveilla siitä.

Kunnes se kiharahiuksinen poika, suloinen enkeli, tuli sun sydämeen, teki pesänsä sinne ja jäi. Välitti ja kuunteli. Sytytti valon tunnelisi päähän uudestaan, puhaltaen liekkisi henkiin. Sä sait siivet selkääsi häneltä.

Ja mä katsoin taas vierestä, kun sä muutuit. Sulkeutuneesta avoimeksi. Pahasta paremmaksi. Varjosta valoksi. Toivottomasta toiveikkaaksi. Et toivo enää kuolemaa, vaan odotat elämää ja sen tuomia onnenhetkiä. Odotat tulevaisuutta ja luotat siihen, että elämä on lopulta hyvä.

Vaikka kyllähän me molemmat tiedämme, ettei sekään muutos ole pysyvä. Vielä tulee se päivä, kun mä saan katsoa jälleen kerran vierestä, kun sä muutut.