pentti1

Päivät vierii toistensa jälkeen.
Yö seuraa aamua ja aamu iltaa.
Aurinko nousee ja laskee.
Kuu laskee ja nousee.

Keuhkot täytyy ja tyhjenee.
Sydän pumppaa verta uudelleen ja uudelleen.
Silmät räpsähtää jos eivät ole unessa.

Aivot vain pyörittää samoja ajatuksia minuutista toiseen.
Kerronko hänelle tunteistani jotka ovat olleet samanlaiset jo kaks vuotta.
Mitäs jos käy huonosti?
Masennunko uudestaan?
Tuleeko musta taas alkoholisti?
Kuka auttaa mua jaksamaan?
Jäänkö ikuisesti kuopanpohjalle joka syvenee hetki hetkeltä?

Minuutti minuutilta olen ollut pitempään sängyssä.
Minuutti minuutilta on sieltä vaikeampi nousta.
Minuutti minuutilta ajatukseni käyvät raskaimmiksi.

Kuluu tunteja, vuorokausia, kuukausia.
Pian on mennyt vuosia ja olen tässä edelleen.

Miksi pelko elämän halun menettämisestä vaikuttaa rohkeaan toimintaan?
Miksi ei vain voi oikeasti ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä tulta päin..
Nyt vain makaan kylmällä pettävällä jäällä.