Joka-aamuinen kuormahevonen tulossa. Kuormassa kasa sammuneita tähtiä, ja kuin painona kuorman päällä kalpea kuu. Hevonen nuokuttelee. Ajuri kärryjen vierellä kulkee. Piippu korisee ja käki kukkuu.
Vastaan tulee paljasjalkapaimen, nutipäälehmää edellään kotiinpäin hätistää. Laiha on se paimen, kuin kuiva leivänviipale, joka sen konttiin on evääksi pantu. Ja ihan lapsikin se vielä on, tuskin kymmentä täyttänyt.
"Ota minulta kuormasta kuu ja syö se!", tarjoaa vanha ajuri, ja kopauttaa piippunsa tyhjäksi kärryn pyörään.
"Aamurusko on minun leipäni!", vastaa iloinen paimen ja soittaa pajupilliä. Ohuet, kimeät sävelet kiirehtivät säteittäin aamusta pois.
Päivän nousu on lähellä. Maantieltä kuuluu taukoamaton liikenteen kohina.
Paimenen ammatti on pyyhitty yli ammattien luettelosta.
Selite:
En enää muista, miten tämä proosarunoni on syntynyt, mutta se voisi olla vaikka hämärä muistuma Gallen Kallelan maalauksesta "Paimenpoika Paanajärveltä". Ei ole enää paimenpoikia, ei kattilan paikkaajia, ei majakanvartioita. Moni ammatti on kadonnutta aikaa, mutta niiden sijaan on syntynyt lukematon määrä uusia. Tarina sitoo itsensä uuteen aikaan. Valtatieltä kuuluu syvälle metsäänkin taukoamaton liikenteen humina. En minä sitä sure, jos en kaipaakaan. Maailma on aina muuttunut, eikä muutos ole pysähtynyt. Ehkä onkin lohdullista se ymmärtää, mutta tehdä kuitenkin kaikkensa, ettei se menisi aivan väärään suuntaan.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut