Myöhäiskesän
yöksi viilenevässä illassa
me juoksimme yli Neitsytkadun
talojen taakse, joiden ikkunoihin
oli jo syttyneet valot
ja verhot vedetty eteen.
Taskulamppujen valokeilat risteilivät
puihin, pensaisiin ja rakennusten seiniin.
Juoksimme hengästyneinä
piiloihimme äänettöminä
yli pihanurmikon ja kukkapenkkien
kuka mihinkin sopukkaan.
Äkkiä edessäni yllättäin
tytön häkellyttävän kauniit kasvot,
kirkkaassa taskulampun valossa
aivan liki.
Pelästyneet kasvot käden etäisyydellä.
Ja minä säikähdin yhtä lailla.
Sydämemme hakkasivat kiivaasti.
Käännyimme kannoillamme
ja nopeasti erkanimme,
juoksimme kuin hengen hädässä
pimeyteen niin pitkälle kuin jaksoimme.
Jälkeen päin ajattelin,
että se oli kohtalon ivaa.
Olisi voinut käydä toisinkin.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Mennyt aika ja muistot, eikä väliä, ovatko ne totta vai tarua.
Sivut