Minä näen, kuinka taluttaisit lastasi
ja sanoisit: ”vähän matkaa vielä,
kohta olemme kotona”
ja kuinka asettaisit kämmenesi
hänen poskilleen,
hieroisit niitä kevyesti
ettei pakkanen purisi,
vaikka omia sormiasi nipistelee
kylmän neulat.
Minä ajattelen sinua, Elina.
Et sinä voi unohtua, oma tyttäreni,
et sinä eikä sinun lapsesi,
ja lopulta te olitte vain savu,
ohut krematorion savu, joka kohoaa
kohti huimaavan sinistä taivasta.
ja sanoisit: ”vähän matkaa vielä,
kohta olemme kotona”
ja kuinka asettaisit kämmenesi
hänen poskilleen,
hieroisit niitä kevyesti
ettei pakkanen purisi,
vaikka omia sormiasi nipistelee
kylmän neulat.
Minä ajattelen sinua, Elina.
Et sinä voi unohtua, oma tyttäreni,
et sinä eikä sinun lapsesi,
ja lopulta te olitte vain savu,
ohut krematorion savu, joka kohoaa
kohti huimaavan sinistä taivasta.
Selite:
Tyttäreni Elina (s.17.7.1971 - k.20.11.2002) täyttäsi, jos eläisi, huomenna 53v. Tämä on yksi niistä kirjoittamistani runoista, jonka julkaisen RR:n sivulla tyttäreni kuolinpäivänä vuosittain hänen muistokseen. Elinan muisto säilyy mielessäni elämäni loppuun.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
- ikävä on elämän mittainen
Sivut