Kaksikymmentä kuukautta

Varmasti hyvin valitettavan tuttuja tunteita monelle.

Menettämisiä on monenlaisia, kaikilla oma tapansa kokea ja surra, jokainen surun kokemus ainutlaatuinen, toiselle siirtämätön. Siitä huolimatta myös jotain riittävän samaa, että menetyksen kokeneena voi aistia toisen kipua, eläytyä siihen jollain tasolla. Mulla oli alkuvuodesta loppusyksyyn vaihe että enimmäkseen vain makasin sisällä ja puuhastelin jonninjoutavien asioiden parissa, jaksamatta juuri mitään tärkeää ja virallisten asioiden hoitokin jäi retuperälle, lapsenlapsen yökyläilyt toivat hetkellistä iloa ja silloin oli pakko siivotakin. Menneiden vuosikymmenten monenlaiset ja tasoiset menetykset (omista virheistä puhumattakaan) vaan ryöpsähti päälle. Nyt on valo taas voittanut. Eteenpäin elävän mieli. Lapset ja lapsetlapset on suuri rikkaus, ja elämä ylipäätään lahja. Joinain hetkinä tosin raskas kantaa...