-PIENI MURHAPOLTTAJA-

Pieni murhapolttaja oli surullinen. Ajatukset painoivat häntä kohden maata ja solu solulta vierittivät apeuden tunnetta pitkin vatsanpohjaa. Syynä suruun oli turha etsiminen, joka oli alkanut jo keväällä. Pieni murhapolttaja saattoi vieläkin maistaa savun aromin huulillaan ja nähdä liekkien puhtaan tanssin, kun ne hypnoottisesti, jatkuvasti muotoaan muuttaen puhdistivat kaiken mihin koskettivat. Mutta muisto oli vain kalpea aavistus hetkestä, jolloin totuus valaisi terävästi. Silloin pieni murhapolttaja oli melkein nähnyt happiatomit, jotka viattomasti, silti voimakkaasti ja kauniisti kuluttivat kaiken pois. Lopuksi hän muisti vielä, kuinka adrenaliini oli kohissut hänen suonissaan kun hän juoksi pimeyteen aloittaen pitkän matkansa kaipuun syövereihin.

Muutama viikko palon jälkeen lumet sulivat ja pieni murhapolttaja yritti piristää itseään pitkillä kevätretkillä. Hän kulki pitkin kaupungin etelälaidan vanhoja puisten omakotitalojen varjostamia mukulakivikatuja katsellen keväisten pihojen hyörinää. Vähä vähältä hän tunsi saavansa voimaa heräävästä kaupungista. Kerran, aurinkoisena ja lämpimänä iltapäivänä, hän pysähtyi erään kadulle tuovan portin taakse. Hänen kätensä koskettivat puuta. Pihalla nuori nainen istui portailla napittaen pienen poikansa pusakkaa. Ruskeahiuksinen nuori nainen keltaisessa takissa keltaisen talon harmailla graniittiportailla. Aurinko paistoi väsyneesti ja pieni murhapolttaja uinahti hetkeksi raukeaan iltapäivään. Mutta pian hänen oli lähdettävä, irrotettava otteensa keltaisesta puusta, suunnattava hieman apein ja rauhattomin mielin eteenpäin.

Kesäkuun loppuun mennessä pieni murhapolttaja oli kävellyt kaikki eteläiset kadut ja siirtyi kohden Lankosaarta; merenrantaa. Tasainen askelten kaiku herätti kilometrin ja toisenkin. Hänen mielialansa ei ollut juurikaan muuttunut ja hän jatkoi etsintäänsä tarkastellen, ehkä kuitenkin aavistaen jotakin. Elokuun lopulla tapahtuikin jotain kummallista: naakat saapuivat kaupunkiin. Pieni murhapolttaja saattoi olla ainoa, joka huomasi raskaat parvet, jotka vyöryivät itäisen meren yltä kohden hänen asuntoaan kaupungin toisella laidalla. Tarkemmin sanottuna kohti sen takaisia vanhoja punatiilisiä tehdasrakennuksia mustine savun nuolemine kylkineen. Rakennukset olivat kaupunkilaisilta yhtä unohduksissa kuin taivaalla meluava raskas joukkio.

Viimein hitaasti, mutta vääjäämättömästi, askelet kulkivat pohjoiseen, sen kolkkojen metsän ympäröimien lähiökerrostalojen verkkoon. Samalla puut karistivat kesän karvat lehdistään; muuttuivat kauniiksi, mutta koviksi. Myös kesän pehmeät äänet katosivat ja muuntuivat syksyn yksinäisiksi kaiuiksi, jotka kuulaana ilman suojaa kulkevat matkojenkin päästä puiden autioiden oksien lomitse. Äänet kimpoilivat rungoista soittaen niitä matkallaan, unohtaen kesän tuttavallisen hälyn. Kaikki tämä herätti pienen murhapolttajan sisällä raastavan, liikkumattoman rauhan, joka ilman ainuttakaan ajatusta kahlitsi hänen sielunsa outoon tilaan, tuskaisesti, silti tuskattomasti paikoilleen terävään autioon maailmaan.

Omituinen rauha ei kuitenkaan kestänyt. Lokakuun alku herätti jälleen kaipuun, hiljaisen pakkomielteen, joka jo keväällä oli saanut pienen murhapolttajan matkalleen. Syksyn myrskyt puhalsivat happea hiillokseen, yllyttivät pienen murhapolttajan liikkeelle. Ensin hän kiersi päivälenkkejään yhä ahkerammin, parin viikon päästä hän ei malttanut pysyä poissa kaduilta yölläkään ja kuun lopussa askelet kaikuivat vuorokausia mustassa lumen sieltä täältä viiruttamassa asfaltissa. Marraskuun ensimmäisenä päivänä kaupungin länsilaidalta, särkyneen ikkunan takaa, lahoavien lattialankkujen lomasta, nousi ohut musta savuvana. Pienen, mutta iloisen murhapolttajan tulitikusta. 3.10.01