Lehdet riippuvat
lyijytakeissaan,
kuin huumattuina.
Valo ja varjot
omissa ruuduissaan,
kuin vartiojoukot.
Poissa oli
yksinäisen auton hurina.
Valtiaana hääri
tasapaksu jyrinä.
Herra varis karjui
käskyjään.
Pikkuisemmat piipittivät
varoituksia,
hätähuutoja.
Tehtaan maku,
imelän paksu,
suussa.
Raikkaus sykkyrässä
kolossaan,
jonne en mahdu.
Haalareissa lehmänhenki,
tunkkainen,
kostea,
päälle käyvä,
jolla lääniä maata
pitkin tai poikin.
Niin…
olin myöhässä.
Se hetki
oli jo
sulanut.
Selite:
se saman jälkeinen aamu...
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Monisävyinen hyvä runo!
Monia mielikuvia herää tästä. Todella hyvä runo.
Hyvä tuokiokuva ja runo
Hyvin tässä runossa maalailet näkymiä silmien, mielen ja tunteiden.
Tämä runo käy hienosti läpi koko tunne skaalaa, kaikkine vaikuttajineen ja saa ne vaikuttamaan runona lukijan mieleen hyvin rauhoittavana elementtinä, vaikka lukija koko runon mitan seuraakin myöhästymisen aiheuttamaa mahdollista kiukkua, mutta ei se ratkeaa parhain päin uskolla uuteen hetkeen, vaikka tämä nyt ohi menikin.
Tämä on hieno runo. Kiitos lukuhetkestä.
Sivut