Rakkauteni eteen

Epätoivon kyyneleet,
vierivät vuolaina silmistään.
Ei kauaksi kantaneet askeleet,
kun tyttöään lähti hän etsimään.

Nainen hiljaa huokailee,
ei kotia löydy mistään.
Yksin metsässä harhailee,
kipeä kaipaus sydämessään.

Mies tyttöään huutaa ja rukoilee:
-näyttäkää rakkaalle valoa pimeyteen
pois naiseni metsästä päästäkää,
hänen henkensä arvokas säästäkää.

Tyttö katselee kuuta, hän vapisee,
tuntee pelkoa sielussaan ja pakkasta pistävää.
Ottaa viimeiset raskaat askeleet
ja hankeen kaatuu hän kylmissään.

Nyt poika tuo voimiaan kokoilee,
ja miettii miettimistään,
kunnes juoksuun ampaisee
syvemmälle metsään.

Nainen rakastansa muistelee,
kuinka katuukaan lähtöään.
Viimeisen kerran hän hymyilee,
ei kylmyyttä kestänyt enempää.

Mies synkässä metsässä juoksee,
huutaa itkuisena naistaan.
Nyt keveät jäljet hän havaitsee,
ne johtavat luokse rakkaan.

Vaan nähdessään tytön hangessa,
parahtaa tuskasta sydämensä.
Käy naisensa vierelle makaamaan,
ottaa kohmeisen käden käteensä.

Suutelee vielä, huulia jäätyneitä
ummistaa silmänsä ja kuiskaa:
-ei mikään enää eroita meitä.