Herään tyhjään aamuun, silmien aluset mustiksi värjäytyneinä edellispäivän tuhrumeikin jäljiltä. Ensimmäinen mieleen tuleva asia on - vittu vielä täällä - ja katkeran kirpeät kyyneleet vierähtävät poskille, joista lapsenpyöreys on sulanut pois. Minä olen Morrison ilman sanoja, ilman sävelmiä, olen taivas ilman kuuta ja tähtiä. Olen syksyn kellastuttama kuori vailla tunnetiloja, vailla lämpöä, with no feelings at all. Vastakohta täydellisyydelle, harmonialle. Ehkä luulet tuntevasi, muttet osu lähellekään, kukaan ei osu.
Aamuisin olen kuin karhu, joka on juuri herännyt talviuniltaan. Olen nääntynyt, alati äkäinen, surullinen ja ahdistunut. Pukeudun mahdollisimman peittävästi, puhdistan kasvot ennen meikkiä jos suinkin kykenen ja syön vastentahtoisesti kuivaa leipää, jotten menettäisi tajuntaani koulussa, helvetissä siis.
Äidinkielen kokeessa kysytään synonyymiä rakkaudelle ja minä kirjoitan konseptille hennosti Edward. Itken hiljaisia kyyneliä, huudan äänettömästi ja hakkaan itseäni jälkiä jättämättä. Kuin olisi sydän revitty auki, verisesti – loputtomasti. Vahvistan kirjaimia painamalla kynää vasten paperia järjettömän lujaa, silti tekemättä reikää paperiin, kuluttamatta sitä puhki. Suljen silmäluomeni hetkeksi ja vaivun muistoista kipeimpiin, haaveista haavoittavimpiin. - Edward, Edward, Edward…
Ehkä mieleni on musta,
sydämeni tyhjä ja pimeä,
ehkä sieluni on hiljainen ja
kylmä, mutta minä rakastan
aidosti, pyyteettömästi.Annan hänen elää sielustani, puhua sydämestäni, kuluttaa minut loppuun, koska ei minulla ole väliä. Maailmassa on vain yksi asia, joka merkitsee…
Cause
soulmates never die.
Matkalla kotiin kuuntelen surullisia sävelmiä, raivokasta soitinten sekasortoa ja hänen kaukaisia kuiskauksia pääni sisällä. Suunnittelen tulevaisuutta, elämää, lantioluiden liiallista esiin tulemista, vatsan työntymistä kohti selkärankaa ja sitä miten kuolen. Tahdon olla pienempi kuin kristallimaan keijut, kevyempi kuin joutsenen sulka ja kauniimpi kuin yksikään olento uskaltaa olla.
Yöllä pyörin sairaissa maailmoissani, haihattelen ympäri petrolin värisiä universumeja, kuljen pitkin hileillä koristeltuja metsäpolkuja ja Toivon, etten olisi. Ruksitan rannettani ja peitän itseni muumilaastarein. Joskus viillot itkevät puolestani verta ja kyyneliä, mutta minä pysyn kaukaisena tähdenlentona, tunnottomana maailmankaikkeuden kappaleena, miljoonina molekyyleinä, enkä edes värähdä. Pitäisi olla järkevä, normaali ja nukkua, eikä ajatella niin kuin minä. Minä en osaa olla normaali, enkä osaa nukkua ja elämä on jättänyt rumat urat silmieni alle muistuttamaan siitä - you failed. Ihan kuin en jo olisi tarpeeksi ruma. Olen niin ruma, että joet kuivuvat, kasvit kuolevat ja kaikki kauneus katoaa ympäriltäni. Saan lisää syitä vihata ja satuttaa, lisää syitä harrastaa eskapismia ja unohtaa, että olen olemassa - vai olenko edes?
Lilaa on turha yrittää muuttaa, tai edes ymmärtää.
Selite:
placebon inspiroimana, yöllä tehty.
failed.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
