Kuka minä olen?

Minulla on teille salaisuus,
mikäli sitä siksi voi enää kutsua.
Kuka minä olen ja miksi, en tosiaan tiedä.

Minä olen Morrison ilman sanoja,
ilman sävelmiä, olen taivas ilman kuuta
ja tähtiä. Olen syksyn kellastuttama kuori
vailla tunnetiloja, vailla lämpöä,
pelkkä ruumis ilman mieltä.

Aamuisin olen kuin karhu,
joka on juuri herännyt talviuniltaan.
Olen nääntynyt, alati äkäinen
ja ahdistunut.
Kun uni on vihollisesi ja herääminen helvettiä,
on sanomattakin selvää,
ettet sä täällä kauaa yksinäs pärjää.

Katkeran kirpeät
kyyneleet vierähtävät poskilleni,
joista lapsenpyöreys on sulanut pois
ja tiedän sen nyt,
en mä täällä yksin edes hetkeä pärjää.

Kuuntelen surullisia sävelmiä, raivokasta
soitinten sekasortoa ja suunnittelen tulevaisuutta,
elämää, lantioluiden liiallista esiin tulemista,
vatsan työntymistä kohti selkärankaa ja sitä
miten kuolen.
Ajatusmaailmani on kuulemma vääristynyt
ja minulla on mahdollisuus parantua.
Parantua mistä, miten?
Tahdon olla pienempi
kuin kristallimaan keijut,
kevyempi kuin joutsenen sulka ja
kauniimpi kuin yksikään olento uskaltaa
olla.

Minulta kysytään synonyymiä rakkaudelle,
mutten vastaa, koska se tekee liian kipeää ja on
itsestäänselvyys. Kirjoitan hennosti
paperille Edward. Itken hiljaisia kyyneliä,
huudan äänettömästi ja pahoinpitelen itseäni
jälkiä jättämättä.
Kuin olisi sydän revitty auki,
jätetty raiskattu sielu keskelle maantietä,
alastomana, muiden armoille.
Vahvistan kirjaimia painamalla kynää vasten paperia
järjettömän lujaa, silti tekemättä siihen reikää,
kuluttamatta sitä puhki.

Minut on ohjelmoitu epäonnistumaan kaikessa,
ihmissuhteissa, opiskelussa ja elämässä ylipäätään.
En siedä stressiä enää ollenkaan,
sekuntikin on liikaa ja kaikki aika maailmassa liian vähän.

Onni on vieras käsite ja
minä pysyn kaukaisena
tähdenlentona, tunnottomana
maailmankaikkeuden kappaleena,
miljoonina molekyyleinä, enkä edes
värähdä. Jos pitäisit kiinni edes hetken,
se riittäisi.

Joka päivä on samanlainen,
pyörin sairaissa maailmoissani,
haihattelen ympäri petrollin värisiä universumeja,
kuljen pitkin hileillä koristeltuja metsäpolkuja
ja toivon, etten olisi.

Minä olen yhtälö,
jota edes sinä et osaa ratkaista.
Se joka olin ollut, oli poissa ja
jäljelle jäi vain kuihtunut mielipuoli
ilman tajua todellisuudesta ja halua elää.

Lilaa on turha yrittää muuttaa tai edes ymmärtää.