Läpi sinertävien sormieni katson maailmaani, ihmisiä ja kaikkea
huuruissa ja vaatteet väärällä teholla pestyinä, liian pieninä
vai olenko minä kasvanut, olenko?
Nykivine raajoineni makaan sängyllä ja tuijotan en mihinkään
mietin, kuinka maailma on muuttunut, ihmiset ovat muuttuneet
mutta minä olen sama
Annan asioiden lipua käsistä ja katseiden kiitää ohitse
sallin lävistävät ajatukset ja pauhaavat pesukoneet yöaikaan,
mutta minä en silti ole muuttunut
Lepsun rutiineista huokailevin aamuin
lahnailen ja kaivan monttua johon tarkoitukseni on tippua vahingossa
paitani on suurentunut ja se roikkuu päälläni kuin olisin teltta
olenko minä kutistunut, olenko?
Tanssahtelevin askelin hiivin hiljaa salaisuuteeni
annan sille lämpöä ja rakkautta - toivoa
vastineeksi saan kauniin murheen, raskaan taakan harteilleni
ja aion kantaa sen mukanani hamaan tulevaisuuteen
olla päästämättä irti
unohtamatta
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tää oli jotenki surullinen, mutta silti nätti. Pidän tästä kovasti.
hyvä runo!