Muistatko minut silloin,
kun vannoin kestäväni
mitä tahansa?
Muistatko, kuinka uskoin
voivani valloittaa itseni
ja koko maailman?
Minä muistan.
Muistan,
kuinka uskoin,
ettei mikään saisi
minua jäämään maahan,
eikä mikään voisi
minua tuhota.
Uskoin hymyyni,
uskoin suudelmiini,
uskoin voimaani.
Uskoin itseeni
ja nyt oma itseni
on juuri se,
joka minut tuhoaa.
Täydellisyyden halu,
joka hukuttaa vaatimuksillaan.
Täydellisyys,
jonka vaatimukset asetan itse.
Minä itse olen se,
joka polttaa minut loppuun
ja jättää maahan makaamaan
kasana arvotonta tuhkaa.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
sinä olet täydellinen omana itsenäsi, etkä suinkaan tekojesi kautta saatavan hyväksynnän vuoksi...
Kuin nuoruuden vimmaa syvillä vesillä "niin tuttua"ja niin todellista että korutonta kerrontaa - runollasi on syvän viehätyksen voimaa.
Koskettavaa ilmaisua, tuttua tunnetta, perfektionismi mättää kyllä ajoittain itseänikin. Pohjimmiltaan pelkoa, siis pyrkimystä ylikontrolliin, jonka takana se oikea minä pelkää tulla esille sellaisena kuin oikeasti on: Pienenä, haavoittuvana, epäonnistuneenakin, peläten yli kaiken hylkäämistä... Herätit runollasi ja osuit! <3
Otsikkoa myöten upposi..hienosti kirjoitettu.
Tämä runo rouhaisee elämää niin syvältä ettei lapion varsi yllä. Viimeisestä säkeestä oeln eri mieltä, ei arvoton tuhka voi kirjoittaa näin suurista oivalluksista, sitäpaitsi metsäpalon jälkeisestä tuhkasta nousee entistä rehevämpi vihanta.
Upea runo
Tämä runo pääsi juuri suosikkeihini... Lue viimeisin runoni, niin ymmärrät varmasti miksi...
Voimakas, hyvä pohdinta täynnä asiaa! Kuinka niin usein onkaan näin.