ikävän yksinhuoltaja

muutamia vaatteita, tuoksu, paiskatun oven kaiku
ja kaikki se mitä jätit jälkeesi
mätänee täällä kuin kaatopaikalla
jossa poden aamupahoinvointia
vuorokauden jokaisena tuntina

kunnes lopulta vain huudan syntynyttä ikävää
kipua, joka kaikuu tässä kalpeassa yksiössä
ei synnytyssaleissa,
joissa rakas pitäisit kädestä

näillä kaipaavilla, hyödyttömillä käsillä
kapaloin ylipainoisen ahdistuksen
kannan kotiin ikävän, josta et ota grammaakaan
ja opin mitä on herätä öisin itkuun
heijata ikävää
joka ei ikinä kasva aikuiseksi
ja muuta pois

kuten et sinäkään muuta takaisin
tähän asuntoon jonka lattialla nyt makaan
ties monettako viikkoa, kuukauttakin

niin kauan että lopulta tajuan
ettei tähän totu
ei varjoon sinusta joka
peittää päivän ja peittää minut
kuin ruumiin jätesäkkeihin

tässä pimeydessä on niin helppo
kadottaa itsensä ja ääriviivansa
niin että jäljellä on enää
kapaloitu ikävä viilenneessä sylissä,
huutava lapsi jota et tunnusta

ja horisontissa elämä
sen käännetty selkä
kuin ihmisen joka ei enää saavu
jonka aina joskus näen
istuessani parvekkeella
jossa odotan

aikaa jolloin tajuan että on itkettävä
enemmän oman elämäni perään
kuin ihmisen joka ei enää saavu