Korvani pomivat äänen tutun...
Katseeni poimii siluetin tutun...
Pelkäsin ettet saavu syksyn viimeiseen tapaamiseen....
Tuttu jytinä sydämessäni autosi koneen tahtiin, herättelee uinuvia tunteita.
Katseeni poimii hymyn tutun, aloitan nyt tämän jutun.
Jokainen naurahduksesi minut polvilleen painava...
Jokainen äänenpaino, merkityksen antava...
Onko tämä rakkautta, huomaatko tarinani hajoaa ei pysy koossa, missään ei ole mitään päätä tai häntää...
Kuulen vain sinut, näen vai sinut, saisinko vielä tuntea sinut.
Hiljaa hiipien pimeys meidät verkkoonsa kietoo, hiljaa huuleni poskillesi kohotan, katseeni silmiisi ulotan...
Sain vastauksen suudelmaani, kosketukseeni... mutta tunnemaailmaani... se minulle arvoitus vielä...
Selite:
Hienosti hajoi ajatus ja runon rakenteesta tuli poukkoileva ja järjetön, ensin ajattelin poistaa mutta säilytän... tätähän tämä on aidoimmillaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
realismia
pidin