Sanomalehtihattu

Hintelä poika hypähtelee horjuen joen rantaviivan tuntumassa. Aurinko taittaa valon kauniisti iloisesti virtaavan veden pinnasta ja maisema aivan hohtaa vihreyttä. Ympäristön luulisi saavan kenen vain suupielet vähintäänkin nykimään, mutta pojan kasvoilla näkyy vain jähmettynyt ilmeettömyys.

Hänen pitkät jalkansa liukastelevat välillä rannan lietteessä, mutta aina hän saavuttaa tasapainon viime hetkellä. Mutaiseen maahan jää hänen jälkeensä vain tallattua ruohoa jalanpainaumiin. Pojan hieman liian pitkiksi kasvaneet ruskeat hiukset heilahtelevat töksähtelevän menon tahdissa. Saman sävyiset silmät haravoivat hopeasankaisten silmälasien läpi rantaa edessäpäin.

Pojan skottiruutuisen kauluspaidan kainaloihin alkaa ilmestyä tummat läikät ja hänen rintansa kohoilee tavallista tiheämpään. Hän ei ole mikään urheilija, kaukana siitä, mutta hänen on löydettävä lehti, jossa uutinen ilmestyi. Hetken tasaisen koikkelehtimisen jälkeen poika saapuu paikkaan jossa joki tekee loivan mutkan. Nähdessään siellä kelluvan vaalean paperiasetelman hänen ilmeensä kirkastuu huomattavasti. Ilman keskittynyttä ilmetyhjiötä hän näyttää melkein komealta.

Poika pyrähtää niin nopeaan juoksuun kun liukkaalla maalla kykenee. Hänen kielensä käy vähän väliä hermostuneesti kostuttamassa huulia, eivätkä pojan jalat tahdo asettua oikeaan järjestykseen. Olisikohan tämä vihdoin se oikea? Päättyisikö pojan etsintä tänne?

Mutkan ylle on sopivasti nojautunut vanha ja vänkyrä koivu, josta poika ottaa tukea nojautuessaan noukkimaan pinnalla ajelehtivan esineen. Huonolaatuisesta sanomalehdestä taiteltu hattu valuu vettä ja se on yllättävän raskas nostaa. Poika asettaa sen suoraan päähänsä ja antaa viileän nesteen valella kasvojaan ja kuumottavaa niskaansa. Vesi noruu paidankauluksesta sisään ja tekee puroja silmäripsien lomasta.

Poika huoahtaa syvään ja toivoo että voisi imeä lehdessä kerrottavan tiedon päähänsä suoraan hiustensa läpi. Toive ei kuitenkaan toteudu, vaan mustanharmaan kirjaimet valuvat veden mukana pitkin poskia, hylkien ihoa. Seisottuaan vielä hetken kasvot kohti aurinkoa, hän nostaa hatun varovaisesti käteensä ja alkaa avata sen taitoksia.

Lehden sivut ovat vettyneet hauraiksi, eikä niiden kääntäminen ole helppoa. Lukemista vaikeuttaa sekin, että puolet kirjaimista on tällä hetkellä pojan poskipäille kuivuneina, ja aukot täyttyvät sivun toiselta puolelta läpi näkyvistä painovirheistä. Hitaasti poika kuitenkin käy läpi jokaisen sivun kädet täristen.

Hänen sormenpäänsä ovat mustat rivien seuraamisesta ja polviin on kaivertunut kipeästi ruohokentän painokuva. Onneksi päivämäärä ei ole tuhriintunut, vaan poika saattaa helposti varmistua siitä, että lehti on oikea.

Vihdoin hän rekisteröi oikean uutisen. Vapisten nyt jo kauttaaltaan hän kumartuu ruohikolle levittämänsä lehden ylle. Hän pakottaa itsensä hengittämään pari kertaa oikein syvään ja luo sitten vihdoin epäröivän, mutta odotuksentäyteisen katseensa alas.

”Come home dear, we really miss you here!” kirkuu punainen otsikko jonka alla on kaksi mustavalkoista kuvaa. Toisessa vanhahko pariskunta seisoskelee lannistuneen näköisenä, nainen itkee. Toisessa on epäonnistunut koulukuva silmälasipäisestä pojasta, joka artikkelia silmäilee.