Nimetön

Hivuttauduit peilin eteen
laskit kätesi eteesi
katsot itseäsi
näet vain heijastuksen pimeydestäsi
siitä todellisuudentajustasi
joka sinut aina yksin on pitänyt
eikä koskaan ole näyttänyt rakastasi
jota joskus rakastit
kun hän vielä hengissä syliisi turvautui.

Kun annoin anteeksi itselleni
katsoit eteesi nähden
pelkän
yksinäisyyden.

Kun luulin, kun kuulin
katoamisestasi
en silloin
enkä nyt
kaipuuta ole tuntenut.

Vaeltelit sielussasi löytäen itsesi
poissa,
kaukana onnesta,
poissa kaikesta olennaisesta.

Halusit vain kadota,
karata kaiken surkeuden keskeltä.
Et löytänyt ketään
kenen puolta pitää.
Et koskaan tajunnut mitään
tunteista kertovaa kyynelten virtaa
mikä valui tuntemiesi ihmisten kasvoilla
aina
ja nytkin.

Katsoit vain heijastustasi
hetken hiljaisuuden verhossa
kunnes kadotit itsesi peilistä
kehosi vain jääden näkyville.
Katosit vain sinne jonnekin
jonne sinua ei voinut seurata
ja jonne itsesi ikuisesti telkesit.

Kun silloin kärsit yksinäisyydestäsi
kun kaipasit muita lohduttamaan vierellesi
halaamaan ja tuomaan lämpöä kehollesi,
sinä vain odotit ja odotit tajuamattasi,
ettei hiljainen huone ja veriset kädet ketään tuo luoksesi.