Kaukana

Se on taas tää tunne.
Se tunne tulee aina, vaiks en sitä haluis.
Niin yksinäinen olo. Mä en kestä olla yksin.
Nyt ko oon löytäny ihmisen josta välitän enemmän ko mistään. Niin mun aivot ei vaan suostu hyväksyy sitä, etten joka sekunttii voi viettää hänen kaa.
Voisinhan mä soittaa sulle. Mut tiedän et sit huolestuisit must vaan ja sit siit sais taas kuulla monta kertaa. Enkä haluu käyttää sitä vähää aikaa mitä meil on, niin mun asioiden purkamiseen. En oo sitä koskaan sulle sanonnu, mut tiedät sen, näät sen mun ilmeestä ko sä puhut siitä. En haluu olla sun unelmien edessä. Mut mä en halua et sä lähet.
Mä en ees voi kuvitella asiaa, et sä oisit jossain todella kaukana. Tiedän et mikään mitä sanon, ei saa sun päätäs käännettyy. Mut en vaan haluu et jätät mut tänne yksin. En haluu et ainoo asia johon maailmassa luotan ja pystyn turvautuu, on toises maassa. Oot kyllä leikilläs pyytäny mua sun mukaan. Ajattelin sitä jo ennen ko ehit vitsailee siit. Sun ei tarvii ko kerran tosissas pyytää, niin mä lähden siltä seisomalta. Tai ainaki tuun sit perässä kahen kuukauden pääst, ko valmistun.
Jos tää hetkellinen yksin olo on nyt jo näin vaikeet.
Niin mitä se sit on ko sä et enää oo täällä.
Et vaan lähtis.