Olen ollut maailman vieraana,
olen nähnyt väreissä, olen tuntenut sanoja,
yhtäkkiä kuitenkin sammun omaan syliini kuin kukka,
palaan kantaisieni jälkiä
majoihin, luoliin,
puihin, meriin.
Näen, mistä olemme tulleet,
mistä on peräisin villien aikojen jäljet,
jotka kehossani joskus herättivät kaipuun
pelon, kylmyyden, vimman,
ja suljen suuni etten enää puhuisi,
painun kumaraan, etten enää ylettyisi,
suljen silmäni, etten enää näkisi,
painan sormet kämmeniini kunnes ne tarttuvat kiinni,
etten enää koskaan tekisi.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Luin ekana että "palan kantasieni jälkiä" ja mielikuva syntyi jostain syksyisestä metsästä tahi vaihtoehtoisesti jalkainfektiosta mutta hyvä näinkin! Ehkä parempikin :)
Tämä on erittäin syvällinen. Pistää minut lukemaan useampaan kertaan. Tässä on sitä jotain. Kiitos siitä sinulle.
Ajatuksia herättävä, puhutteleva. Pidin paljon.
todella puhutteleva, kaunis.
Vaikuttavaa tekstiä.
Ajattelin poimia tähän lempikohtani, mutta se osoittautuikin vaikeaksi!
Koko runo on ehyt, ja teksti soljuu saaden monia ajatuksia virtaamaan....
Ehkä meissä on havaittavissa monia luolaihmisten piirteitä
Kiehtova aikamatka menneisyyden lähteille. Ehkä lopussa palaamme alkujuurillemme.