”Kävelin korkealla vuoristossa, taivas oli yön tummentama ja tuuli vihelsi kivikossa. Kuljin haparoiden eteenpäin kapealla polulla, joka oli pelkkä urainen häivähdys vuoren kupeessa. Tunsin voimakasta tunnetta löytää vuoren rinteeltä jotain, en vain millään saanut mieleeni mikä etsimäni asia oli. Olisin mieluusti kääntynyt ja palannut takaisin turvaan, mutta tunteen ajamana jatkoin epätoivoista etsintääni.
En huomannut pimeydessä polulla olevaa kiven murikkaa ja kävelin suoraan sitä päin, lyöden kivuliaasti varpaani sen rosoiseen pintaan. Tasapainoni herpaantui ja kaaduin sivulle päin, pudoten keskelle tyhjyyttä. Mahassani muljahti, sappi poltti karvaana kurkkuani ja minulta pääsi käheä kauhun rääkäisy.
Muistan siipieni olemassa olon ja koetan saada ne auki, mutta ne vain sotkeentuvan toisiinsa sulkamytyksi. Putoan aina vain alemmas, kun huomaan allani pimeyteen ilmestyvän valopisteen, jota kohti syöksyn. Haron hurjana käsilläni ilmaa saadakseni otteen mistä tahansa ja saan huomata suureksi surukseni ympärilläni olevan pelkkää tyhjyyttä.
Valopiste suurenee vauhdilla, kunnes tipun sen kohdalle ja se nielaisee minut sekunneissa. Kiljuin.”
Havahdun hereille painajaisestani tippuessani sängystä lattialle. Peitto ja lakana ovat kietoutuneet tiukasti ympärilleni, olen hiestä märkä ja huohotan sydämen pamppaillessa kiivaasti rinnassani.
Rimpuilen eroon petivaatteiden otteesta ja nousen istumaan sängyn laidalle kokoamaan itseni, kuulostellen samalla olenko herättänyt muita.
Kauhu väistyy vähitellen, sydämeni rauhoittuu ja hengitykseni normalisoituu.
Hiivin keittiöön juomaan lasillisen kylmää vettä. Juotuani hiivin vierashuoneen ovelle ja raotan sitä sen verran, jotta näen sängylle. Jillian makaa mahallaan nukkuen sikeästi. Suljen oven ja palaan takaisin omaan huoneeseeni.
Koetan saada uudelleen unen päästä kiinni, mutta siitä ei tule mitään. Nousen uudelleen ja kierrän huoneeni kerran levottomana. Astelen ikkunaan ja siirrän toisen verhoista syrjään nähdäkseni ulos. Ulkona tihuuttaa vettä, joka sumentaa ikkunan ja estää minua näkemästä pihalle. Palaan jälleen sänkyyn ja asetun makaamaan selälleni tuijottaen kattoon.
Ajatukseni harhailevat. Muistelen päivää jolloin näin Jilliani ensimmäisen kerran, ihmetystä jonka hän sai minussa aikaan. Ihastumisen tunnetta, kaikkia niitä ajatuksia joita hän herätti minussa. Muiden käyttäytymistä, kuin tyttöä ei olisi olemassakaan. Vihaa, hämmennystä ja pelkoa kuullessani ettei tuntemani ihmiset olleetkaan vanhempani, sitä etten kuulunut koko paikkaan ja että itse olin jotain aivan muuta kuin ihminen.
Asetuin kyljelleni ja ojensin toisen käteni selkäni taakse auttaen sillä toisen siivistäni ulos taskustaan. Ojensin siiven suoraksi ja sen kärki hipoi huoneeni kattoa, sivelin sormenpäillä sulkien pintaa.
Mieleeni pulpahti muisto Jillianista, sijaisvanhemmistani ja päätöksestä, että tyttö asuisi luonamme, kunnes olisin oppinut kaiken tarpeellisen. Entä sen jälkeen? Sitä minulle ei ollut kerrottu. Menisikö oppimiseen kauan? Muuttaisimmeko Jillianin kanssa omaan taloon ja menisimme naimisiin? Milloin tulisimme tekemään ensimmäisen lapsemme? Kaikki tuo sai kylmät pelon väreet vilistämään ihollani.
Taitoin siiven takaisin nahkapuomun sisään ja kierähdin takaisin selälleni. Päätin kysyä heti aamulla Jillianilta mieltäni vaivaavia asioita. Ei tullut kuuloonkaan että tulisin elämään epätietoisuudessa ja arvauksien varassa.
Sateen läiskiessä ikkunaan ajelehdin pikku hiljaa uniseen horteeseen.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
