Kuinka taas kaipaankaan niitä aikoja kun odotettiin innolla kesää ja naurettiin yhdessä niille kaikille onnettomille yrityksillemme löytää jotain omaa. Niitä aikoja kun sai tuntea itsensä vahvaksi kiipeämällä aution talon yläkertaan taskulampun kanssa, ja ystävän aitoa hymyä ilman vaatimuksia tai odotuksia.
Silloinkin sattui, paljon ja pahasti, mutta silti oli aina joku johon tukeutua jos omat jalat ei kantaneet. Nykyisinhän sitä tuskin uskaltaa pahimmassakaan ahdingossa yhtä tupakkaa pyytää. Tunnen itseni ulkopuoliseksi häiriöksi jokaisella vierailukerralla.
Muistatteko niitä aikoja kun jokainen vastaantulija nimettiin seuraavaksi seurustelukumppaniksi mielen perukoilla ja sitten petyttiin joka kerta kovin karvaasti? Niitä aikoja minä kaipaan, ja niitä ystäviä jotka tekivät ihan samalla tavalla aivan yhtä monta kertaa ikinä oppimatta virheistään. Siihen vaan ei valitettavasti voi palata.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
