Sydämiin isketty miekka. (2)

Vuosi 1656, puolen vuoden kuluttua.

Lumihiutaleet leijuivat kiireettömästi routaiselle maalle. Ne peittivät sen hiljakseen ohueeseen kerrokseen, ensimmäiset hiutaleet jäätävässä ilmassa. Taivas oli tumma, täysin valoton.
Puut seisoivat alastomina ja liikkumattomina, kylmien öiden huurteeseen peittyneinä. Ne olivat epämääräisiä hahmoja myöhäisenä iltana, oli melkein jo yö.
Ainoa ääni oli hevosen tasaiset askeleet jäätynyttä tietä vasten. Se oli suuri, sysimusta ori, sulautui lähes kokonaan pimeyteen. Sellainen juuri, kuin linnanherran tytär oli halunnutkin. Nopea, tulinen ja rohkea ori, joka tuskin epäröi ikinä. Sen pää oli suuri, lihakset pullistelivat sen jaloissa sen nostellessa kavioita jännittyneesti. Vaimeaa ääntä aiheutti myös kuolaimet, joita hevonen pureskeli. Suitset olivat mustaa, koristeltua nahkaa, kuten satulakin. Suuren hevosen selässä istui kaapuun pukeutunut ratsastaja. Tällä oli huppu pään peittona. Hän piteli ohjaksia yhdessä kädessään istuen sivuttain naistensatulassa. Kasvoja ei voinut erottaa mitenkään pimeässä. Ratsukko eteni puiden muurittamaa tietä, jonka kattona olivat puiden lehdettömät latvustot. Koleus sai hevosen hengityksen huuruumaan. Se viskeli päätä levottomasti. Se olisi tahtonut kulkea lujempaan, mutta ratsastajan tiukka nykäisy ohjista sai sen tyytymään käymäjalkaan. Vaikka se olikin hurja ori, oli se parhain taidoin koulutettu.
Ratsastaja ja hevonen kulkivat autioita tietä jonkin matkaa, kunnes pilvet ajelehtivat tähdettömältä taivaalta pois ja esiin tuli maidonvalkea kuu. Se sai valkean lumen hohkamaan valoa ympärillä ja jään kiiltelemään maan pinnalla. Hahmo katsoi kohti harvinaista ilmestystä talvisessa yössä ja veti hevosta toisesta ohjasta. Se poikkesi tieltä tiheään metsään, jossa oksat raapivat sen herkkiä kylkiä ja punoivat sen tiiviisti vangiksi. Ratsastaja puristi kannat tiukasti orin kupeisiin ja se punki tien läpi ahdistavan metsänkaistaleen. Se asteli lumen peittoaman niityn laitamille ja pysähtyi siihen. Se viskeli levottomasti päätään. Ratsastaja ei empinyt, vaan laskeutui sulavasti satulasta. Hän veti kättä hevosen lämpimällä kaulalla ja painoi posken karvalle. >> Saladdin, tulen pian.>>
Musta ori ei ottanut askeltakaan, kun hän irroitti otteensa suitsista.
Pehmeät ja maata tunnustelevat askeleet eivät aiheuttaneet jäisellä ruoholla muuta, kuin heikon rasahtelun. Ratsastaja nosti katseensa ylös kuuta kohden, jonka peittäisivät pian tummat pilvet. Suusta tulviva hengitys näkyi kiemurtelevana huuruna ilmassa.
Hän laski käden reitensä sivulle ,ja tunsi siinä kohouman. Kovan ja kylmän... Hahmo havahtui yllättäen. Hänen kämmenensä kietoutui jäykkänä kohouman ympärille ,ja hän suunnisti silmänsä kohti vastapäistä metsää. Siellä näkyi satunnaista liikettä ja oksien katkeilevaa ääntä. Yllättäen aukiolle syöksyi pää ylhäällä, korkein askelin laukkaava, tumma hevonen. Sen harja hulmusi vallattomana ja jaloissa kasvoi tuuheaa karvaa. Sen selässä istui ratsastaja, samanlaiseen kaapuun verhoutuneena.
Hevosen pää vääntyi oikealle ohjista tulevasta paineestaa ja se kohottautui takajalkojen varaan. Ratsastaja ei epäröinyt panikoivan ratsunsa selässä, vaan taltutti sen pian lyhyellä karjahduksella ja periksiantamattomilla otteillaan. Hevonen jysäytti kavionsa raskaasti maahan ja seisoi paikoillaan pää korkealla, lihakset väristen kiihtymyksestä.
Ratsastaja laskeutui varmasti sen selästä ja heitti ohjakset sen korvien yli maahan. Sitten hän kääntyi toista ihmistä kohden, joka oli seisonut ratsukon saapumisesta asti hievahtamatta niittyaukion keskellä. Juuri saapunut ratsastaja ei tehnyt hetkeen mitään, tuijotti vain toistaa hahmoa, kunnes hänen tärisevät jalkansa alkoivat kiireisesti saavuttaa tätä. Siro olento, joka oli seissyt liikkumatta, nosti kätensä ja liu'utti hupun pois päästään. Esiin ilmestyivät pikimustat, kihartuvat hiukset, sulokkaan kalpeat kasvot ja lähekkäin olevat, kauniit silmät.
Ratsastaja ei enää empinyt. Hän ryntäsi tytön luo ja kaappasi tämän syvälle syleilyynsä. He kietoutuivat toisiinsa niin tiukasti, että tuntui kuin kaavut olisivat sulautuneet yhteen. Tytön hiukset levittäytyivät toisen selälle, kun hän painoi poskensa kylmälle kankaalle olkapäätä vasten. Huppu valahti tuntemattoman hahmonkin pään päältä. Esiin tulivat pörhöittyneet, tammen rungon väriset, lyhyehköt hiukset, jotka erottuivat vielä hetken pilvien suojaan lipuvassa kuunloisteessa. Poika oli sulkenut silmänsä ja tunsi kasvoillaan tytön siliät, kutittavat suortuvat. Hän hengitti syvään, tunsi niskassaan putoavien lumihiutaleiden sulavan, muttei välittänyt, ei tuntenut niiden kylmyyttä. Hän halusi vain saada tytön niin lähelle kun pystyi, koskettaa tätä ja tuntea tytön lämmin iho omaa, kohmeista kättään vasten. Hän halusi tuntea lämmön, mikä säteili tytön vahvasta ruumiista, saada kuulla tämän äänen, ja värähti heikosti. Hän ei halunnut päästää tytöstä enää koskaan irti.
>>Minä tulin..>> poika mutisi epäselvästi, mutta tarkoitti sanoillaan enemmän kuin antoi niiden merkityksen todella ymmärtää.
Tyttö ymmärsi.
>>Tiedän.>>
Tyttö huojahti hieman taaksepäin ja poika henkäisi syvään. Hän hellitti puserrustaan hitaasti, halutakseen varmistaa tajunneensa tytön viestin oikein, varmistaakseen tämän todella olevan sitä mieltä. Tyttö nyökkäsi tuskin huomattavasti. Hän veti itsensä hiukan erilleen pojasta, mutta heidän kasvonsa olivat silti vain tuuman päässä toisistaan. Niin pienen, niin merkityksettömän välin päässä. He hengittivät melkein samaa ilmaa, heitä ei erottanut enää kuin ohut kappale vaivaista elämää. >>En tiedä, miten kestän tätä.. nyt kun viimein saan - tai, mmh, saamme olla yhdessä, joudumme taas eroamaan. En kestä sitä. En vain pysty olemaan kaukana sinusta. Tämä salailu ja teeskentely ei ole mitään sen rinnalla, etten näe sinua, kuin ehkä kerran seitsemän päivän aikana.>>
Poika vaikeni, sillä viimeiset sanat häipyivät lähes kuiskaukseksi. Jos hän ei olisi lopettanut, hänen ääni olisi luultavammin sortunut. Tytön silmät harhailivat hetkeksi pojan silmistä pois, mutta pysähtyivät niihin sen jälkeen järkymättömästi. Kuu oli paennut pilvien taa ja lumihiutaleet leijailivat päämäärättömästi. >>En minäkään tahtoisi tätä. Haluaisin olla vierelläsi ikuisesti.>>
Poika hillitsi itseään. Hänen tyttöön naulituituneet silmänsä olivat hukkua tytön haaleisiin kasvonpiirteisiin. Hän värähti jälleen sisäisesti, tunsi kuumien aaltojen myrskyävän sisällään, vaikka siellä missä he seisoivat oli pureva, kylmä ilma. Poika aukaisi suunsa, muttei saanut ääntäkään. Hän sulki sen ja puri huultaan. Miksei hän voinut vain sanoa sitä? Hän oli odottanut tätä hetkeä ties kuinka kauan, siitä asti kun oli tavannut upean tytön. Hän oli valvonut öitä, mikä hävetti häntä, oli ajatellut tytön jäätäviä silmiä lukemattomat kerrat. Nyt hän voisi viimein sanoa tytölle sisuksiaan puristaneet ja ahdistaneet ajatukset. Hän voisi saada tytön lopullisesti, eikä hänen tarvitsisi irrottautua tästä niinkään kauas kuin monet päivät ennen. Hän pääsisi tuskistaan, jotka eivät olleet hellittäneet edes siksi aikaa, kun oli ollut tytön kanssa.
>>Rhina - me voisimme paeta. Pois täältä, elää omaa elämäämme. Olla yhdessä.>>
Samassa kuu pilkahti esiin mustalle taivaalle. Tyttö liikautti päätään hivenen lähemmäs pojan kasvoja. Hän erotti teräksisen pilkahduksen tämän silmissä. >>Anteeksi, Kirim>>
Pojan kasvot venähtivät. Hänen kasvoillaan pilkahti hämmentynyt, raskas ilme, ennen kuin koko hänen kehonsa vavahti voimakkaasti. Hän horjahti taaksepäin irroittaen kätensä tytön vyötäisiltä. Uusi nykähdys sai hänet lentämään kaueammas. Hän tarrasti rintaansa. Tuska sai hänen kasvonsa vääristymään, tuska joka pakotti hänet kumartumaan ja kaatumaan polvilleen. Se riipi koko hänen kehoaan.
Kirim nosti kätensä tärisevinä rintansa kohdalta. Sormista valui tumman punasia vanoja. Hän haukkoi henkeä, tuntui kuin ilma olisi pakkautunut kurkkuun eikä hän saanut enää enempää keuhkoihinsa. Virtaavat, päätä jymisyttävät äänet täyttivät hänen päänsä. Ja kipu joka osui hänen yllättäen, sokaisi hänet. Hän ehti nähdä vilauksen välkkyvästä terästä, jonka tahrattomasta osasta näkyi valkea kuu. Tunteet, jotka ehtivät tuskin syntyä, olivat kauhua... ja epäuskoa. "Miten-?" Kirim laski toisen kätensä maahan, mutta se ei kestänyt painoa. Hän yritti turhaan saada happea kulkemaan. Veri värjäsi kaavun etumuksen sydämen pumppaamin tukahtunein sykäyksin. Poika laskeutui maahan. Jysäs sammutti viimeisen elämän rippeen tämän kehosta. Äänet sammuivat lopullisesti. Lämpö ja elämä katosivat ruumiista. Tytön silmät olivat jähmettyneet poikaan. Kun tästä näkyi enää sekalainen mytty kangasta ja tukkaa, liikkumattomana, hän kumartui ja pyyhkäisi miekkansa ruohikkoon. Hän suoristautui hitaasti ja vilkaisi kuuta, ennen kuin kalautti miekkansa huotraan, kaapunsa alle.
Oli vain sykäys kun hän saavutti metsän reunalla seisovan hevosensa. Hän hyppäsi sen selkään ja kannusti sen kääntymään metsää kohden. Massiivisen hevosen laukan askeleet kuuluivat kauan vielä tiheän metsänkin lävitse.

Lumi peittäisi tapahtuneen hetkeksi alleen. Mutta koskematon silmä ei jättäisi sitä huomaamatta.