Kuu nousee taas ja luo kalvakkaa valoaan,
se valaisee maiseman loistollaan.
Kävelen yössä pimeässä,
ilman ystävää uskollista vieressä.
Tiedän ettei niin ole viisasta tehdä,
mutta silloin vain voin kaipuuni nähdä.
Tunnen sinun vierelläni kulkevan,
ja minua alati seuraavan.
Tunnen sinun huoneessani vaeltavan,
ja välillä ehkä tuuppaisevan.
Tunnen sinut niin läsnä kuin olisit täällä,
silti ymmärrän, olet siellä pilven päällä.
Odotan sinua vaikka enää et tule,
et kuule kutsuani, vihellystäni, et tule, et tule.
Odotan sinun minua aamulla nuolaisevan,
ja kasvoni aivan märäksi kuolaavan.
Mutta huoneessani minua vain tuhkauurna tervehtii,
jättäen silmät kyyneliin, ajatukset päiviin eilisiin.
Olet poissa mutta lupaan sen,
tämä ero ei ole lopullinen.
Selite:
Keksin tämän runon eilen illalla kun mulle tuli taas sellainen olo että melkein vuosi sitten lopetettu koirani yhä vaeltaisi asunnossamme ja huokailisi välillä. Mulla oli vaan sellainen fiilis että siitä saisi hyvän runon aiheen, ja tällainen siitä sitten tuli.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
tämä on todella kaunis..*pyyhkäisee kyyneleen omalta poskeltaan*