Heihei

”Hei, hoidatko sä ton saunan laittamisen tänään?” äiti hihkaisee kulkiessaan ohi. Oikeastaan äskeistä ei ollut tarkoitettu kysymykseksi, vaan toteamukseksi tai käskyksi: ”Laita sauna päälle ja huolehdi se!” Taas kerran, ajattelen. Saunan laitto - näin esimerkiksi - on ollut minun hommani jo monta kuukautta. Vihaan sitä. En kuitenkaan sen takia, että joudun tekemään jotain, siihen olen esikoisena jo tottunut, vaan koska muut eivät tee mitään. Oikeasti. Ei tämä ole mitään ruikutusta ”mutta kun ei muutkaan tee ikinä mitään yhyy yhyy”.

”Hei äiti, saaks mä muutaman euron? Hakisin kaupast mulle ja parille kaverille vähä mässyy, ku mennään niille viettää iltaa?” kysyn ohimennen ja hymyilen toiveikkaasti. ”Miks? Sähän sait opintotukes viime viikolla.” Niin, kokonaiset yhdeksän euroa, wow. Jätän asian sikseen, sillä - kokemksen syvällä rintaäänellä voin sanoa - olisin vain joutunut puunaamaan koko alakerran ja haravoimaan lehdet ulkoa vitosen edestä. Vien mieluummin niitä pulloja kauppaan mitä jäi viime viikolta, kun vanhemmat viettivät iltaa kavereidensa kanssa. Kai niistä saisi muutaman euron. Toivottavasti joku muu ei ole vielä ehtinyt viemään niitä – ainakaan kaikkia.

”Hei äiti, saaks mä jonku kolmisen euroo et saisin cocista?” siskoni kysyy iloisesti selittäen samalla koulupäivästään. Äiti kuuntelee haltioituneena, miten tämä amiksen ykkösellä oleva 17-vuotias kertoo taas miten kiusasi luokkansa poikia leikkimielisesti. En tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, sillä tiedän jo vastauksen. ”Ei mul oo vitosta pienempää, ota se. Mut viitsitkö sit vähä vaikka haravoida tai jotain?” äidin perus vastaus tuolle tytölle. ”Juujuu,” vakuuttelee siskoni, mutta me kaikki tiedämme ketä ne lehdet lopulta joutuu haravoimaan. Ja se ei totisesti ole kumpikaan heistä. Ärsyttää, vituttaa ja itkettää.

”Hei! Mikset sanonu, että sun pyörästä on tyhjät renkaat!” isäni tulee huoneeseeni ja ulvoo kuin tuuli syysmyrskyssä. ”Miten sä kuvittelit, että veljes pääsee kaverilleen pyörällä missä on tyhjät renkaat!” Niinpä. Mitä minä oikein ajattelin? Kirjoitan ystävälleni mesessä vastatessani, etten tiennyt asiasta mitään. Veli on muutenkin vallannut pyöräni itselleen jo ainakin kuukausi sitten. Menköön apostolin kyydillä, ei kiinnosta. Harmi ettei tätä voi sanoa suoraan isälle, hän raivostuisi todenteolla. Raivostui nytkin, mutta tuo on normaalia minun kohdallani.

”Hei, miten menee?” koulussa kaveri kysäisee yleisesti kaikilta. Muut kehuvat miten hyvin heillä menee, oikein perustelujen kera. ”Sain eilen uuden kännykän, eks oo siisti?”, ”Katteltiin eile porukoitten kans turussa uusia levyjä. Musta tuntuu että sain ne ylipuhuttua, että ne tilaa mulle sen Skrillexin levyn!”, ”Vähän oli kivaa, leivottii eile iskän kanssa pullia! Toin teille vähän maistiaisia! Oottakaas ni kaivan ne kassista”. Pullat maistuvat siltä miltä kuvittelinkin, täydellisiltä, upeaa perheidylliä henkiviltä ja rakkautta tihkuvilta kummajaisilta. Sanon lähteväni tunnille ja nurkan taakse päästessäni heitän lähes koskemattoman pullan roskiin. En kestä syödä sitä enempää, en ole tottunut tuohon makuun.

”HEI MURUUUU! (L)” teksti ilmestyy avatessani mesen. Hymyilen ja kyyneleet kihoavat silmiini. Ystäväni on ainoa joka enää tervehtii minua noin iloisesti. Päiväni kohokohta on näköjään saapunut, saan puhua parhaalle ystävälleni joka asuu jossain kaukana puolen hehtaarin metsän ja mikä-mikä-maan takana. Ensin jaamme tavalliset kuulumiset. On ihanaa, kun voi sanoa suoraan, että on ihan vitun paska päivä ollut taas, ja toinen kuuntelee ja osaa mukautua tunteisiini. Hän on varmaan ainoa, joka pitää minut suunnilleen järjissäni. Oikeasti. Olisin vielä enemmän henkisesti kuollut kuin nyt ilman häntä. Rakastan häntä niin paljon.

”Hei avraa mitåå,” tekstaan ystävälleni eräänä tiistai iltana. ”Mitä vittua muija sekoilee? :D:D kato ny mitä sä oikee kirjotatki! :D:DDD” ”Tajsin just0 et mUn kännyl o ihan vitttun vaikee kirjotaaa,” joo, en ole ylpeä tuosta. Hetken päästä jostain kuuluu lempibiisiäni. Minulta kestää varmaan minuutti ymmärtää, että se on soittoääneni. Hämärästi saan selvää, että kännykkäni näytössä lukee ystäväni nimi. ”VARMAA OOT MUKA KÄNNISSÄ KESKELLÄ VIIKKOO!” ystäväni melkein karjuu puhelimeen. Soperran jotain anteeksipyynnön tapaista kunnes romahdan täysin. Olen läheisen ala-asteen pihalla ja rojahdan hiekalle maahan. Rannettani jomotti jo valmiiksi taas, mutta kaatuminen sen päälle ei auttanut asiaa yhtään. Mutta minä en välitä. Kipu ei enää haittaa, olen tottunut siihen. ”Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävän,” laulussakin sanotaan. Itken hervottomasti, nyyhkytän välillä ja itken taas. Kuulen kaukaisesti ystäväni äänen puhelimesta. Hän on hieman paniikissa, ei tiedä mitä tehdä. Yrittää hieman tyynnytellä minua, mutta siinä kestää. Kuulemma noin puoli tuntia itkettyäni rauhoitun hieman, ainakin sen verran etten enää itke.
Puhun hänelle, se rauhoittaa minua. Hänen huolehtiva ja säikähtänyt äänensä saa minut hymyilemään. Ymmärrän, että hän välittää minusta. Hyvä että joku tekee niin, tällä hetkellä oma mielipiteeni itsestäni on vähintäänkin halveksuva. Hän kysyy varovaisesti kädestäni, vastaan sen voivan hyvin. Vielä varovaisemmin hän kysyy ranteestani, kuin ohimennen. Kasvoiltani karkaa väri. En tiedä mitä pitäisi sanoa. Hieman liian pitkä hiljaisuus. Ystäväni arvaa mitä se tarkoittaa. Pettynyt ja vielä säikähtäneempi hiljaisuus toiselta puolen linjoja. Tunnen itseni kasaksi lantaa mikä pitäisi siivota pois nurkista. Mutta ketään ei tee niin, kai siis hillun täällä nurkassa vielä.

”Hei tiedätkö, mua pelottaa,” hän sanoo. Niin minuakin, mietin mutta en sano mitään. ”Mmm m,” mumisen ja hän luultavasti osaa lukea minua taas kuin avointa kirjaa. Meitä molempia pelottaa, mutta meidän eromme on siinä, että ystäväni osaa sanoa sen ääneen. Minä en uskalla. En ole tottunut vieläkään siihen, että tunteitaan saa ilmaista. Minulla ei koskaan ole ollut lupaa siihen ja nyt kun on se hieman pelottaa.

”Hei. Anteeks. Mä en ois saanu tällee…” soperran hiljaa. Minua hävettää. Ja kaiken mahdollisen päälle olen valvottanut ystävääni aamuun, suunnilleen kuuteen asti, ja vain omien murheideni takia. Itsekästä minulta riistää ystävältäni yöunet. Hän koettaa vakuutella minulle, että kaikki on hyvin, elämä jatkuu. Huokaisen hiljaa. Ystäväni ei anna minun katkaista puhelua ennen kuin lupaan, että en tee mitään itselleni, ja lopetan nämä viikolla juomiset. En voi muuta kuin luvata, ja me molemmat tiedämme, että nämä lupaukset ovat hankalia pitää. Aion yrittää, ystäväni tähden. En kestä nähdä häntä niin surullisena ja vain minun takiani. En pidä itsestäni, kun aiheutan ystävälleni huolta. Onhan hänellä oikeitakin ongelmia.

”Hei,” totean vaisusti koulussa. Väsyttää. ”Et oo tainnu nukkuu paljoo?” eräs kaverini tokaisee, sen kai kuului olla hauskaa. Taidan näyttää ihan hirveältä. Hirveältä minusta tuntuukin. Ystäväni lähettää minulle viestiä ja kysyy miten voin ja olenko koulussa. Vastaan voivani paremmin ja sanon raahautuneeni paikalle. Pyydän myös ettei hän huolehtisi liikaa. En halua, että hän kuluttaa kaiken energiansa minuun. Krapula alkaa pikku hiljaa iskeä päälle. Kaverit puhuvat vielä kuinka paljon nukkuivat viime yönä. Kysyvät minultakin, kun en aiemmin kommentoinut asiaa. Vastaan vain etten nukkunut. Kummastelua hieman, mutta puhe kääntyy ruotsin läksyihin. Hyvä, en olisikaan halunnut kertoa enempää, enkä toisaalta valehdellakaan.

”Hei vaan! Oks kaikki hyvin? Oot ollu aika hiljanen…” yksi kavereistani miettii englannin tunnilla. Sydämeni hyppää kattoon. Onko hän nähnyt jotain, kädestäni tai silmistäni. ”Alkaa pikku hiljaa vaan väsyttämään… En tosiaan saanu viime yönä unta,” sanon ja koitan kuulostaa uskottavalta. Selitykseni menee onneksi läpi ja saan olla loppupäivän rauhassa.

”HEI! MULLA ON OLLU SUA IHAN HIRVEE IKÄVÄ!” perjantainen juna-asema kaikuu ystäväni äänestä. Hän juoksee minua kohti, pudottaa laukkunsa maahan ja hyppää kaulaani. Halaan häntä ja pyöritän ystävääni ilmassa. Mietin siinä samalla, mitä olen tehnyt ansaitakseni hänenlaisensa ystävän. Hymyilen ja nauran ensimmäistä kertaa sitten viime sunnuntain. Hymyilen ja nauran sillä tavalla oikeasti, sillä tavalla mielihyvää tuottavasti. Olen innoissani koska näen ystäväni, ja koska näen taas hänen ihanan perheensä ja heidän pienen koiransa. Tuntuu kuin pääsisin taas kotiin käymään, kuin asuisin myös aivan eri kaupungissa. Välitän heistä enemmän kuin niistä ihmisistä kenen kanssa asun. Olen kuin heidän puolikas lapsensa. Se on mukavaa. Kerrankin on paikka, jossa voin herätessäni mennä vanhempien kanssa syömään aamupalaa, tai aikuiset joille voin puhua ainakin melkein mistä vain. Se on jo sen verran enemmän kuin omille vanhemmilleni.

”Hei mitä tehää tänää?” ystäväni kysyy, kun heräilemme heidän vuodesohvaltaan. Mielestäni on huvittavaa, että joku jaksaa heti herättyään miettiä jotain. Huomaan hymyileväni. Ystävänikin hymyilee. Tuntuu, että tästä tulee hyvä päivä. Hän toistaa kysymyksen ja naurahtaa, koska minulla taas kestää. Soittoääneni rikkoo hetken taian. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkärankaani epämiellyttävästi.

”Hei… Sun kannattaa varmaan tulla kotii,” isän itkuinen ääni kuuluu puhelimesta. Säikähdän ja panikoin. Mitä on tapahtunut? Pyydän häntä kertomaan, mikä on tilanteen nimi. Mies sopertaa jotain papastani, sairaalasta ja kuolemasta. Se riittää minulle. Puhelin tippuu kädestäni ja istun tuolilla lasittunut katse silmissäni. Pappa on, anteeksi oli, ainoa sukulainen, joka välitti minusta. Se siitä. Ystäväni kääntyy minua kohti kuullessaan puhelimen tippuvan lattialle. Taisi sanoa jotain, korvani eivät suostuneet kuulemaan mitään. Nainen tarttuu Nokiaani ja puhuu jotain isälleni. Luultavasti saa kuulla saman uutisen. Yhtäkkiä kyyneleet pakenevat pitkin poskiani. Kuulen taas, kuulostaa liian iloiselta. Ystäväni halaa minua, ei osaa muuta.

”Hei te ootteki jo herei—oks jotain sattunu?” ystäväni äiti tulee alakertaan ja ilmapiiri on vähintäänkin jäätynyt. Ystäväni selittää tilanteen ja yhtäkkiä ympärilläni on viisi ihmistä. Se on hämmentävää. Mutta tyhjyys on ylitsepääsemätön. Ja se kylmyys joka siitä johtui. Mutisen käyväni tupakalla ja haluavani olla hetken yksikseni. Ulos päästyäni poltan ketjussa kuusi tupakkaa, ne loput mitä askissa olivat jäljellä. Masentaa. Tuntuu kuin olisin enemmän yksin kuin ikinä. Kiroan kaiken maailman Jumalat, Buddhat ja muut niin alas helvettiin etteivät sieltä palaa. Viimeisen tupakan tumpattuani olen päättänyt, mitä nyt tapahtuu.

”Hei! Sä vaan niinku lähit? Arvaa olinko huolissani!” ystäväni löytää minut ja olen ehtinyt seistä tässä jo puolisen tuntia. ”Anteeks,” totean ja tuijotan sillalta alas. ”Mitä sä ees teet täällä? Hei tuu kiltti pois sieltä,” ystäväni ääni tärisee lopussa. Häntä pelottaa, minua ei. Tämä on ainoa oikea päätös pitkään aikaan. Tätä olen miettinyt jo pitkään, nyt saan sen tehtyä. Enää en pelkää. ”En tule. Mun on pakko tehä tää. Mulla on niin paha olla. Tää on ainoo tie ulos, ymmärrätsä?” sanon varmasti ja pyyhkäisen kyyneleen pois silmäkulmastani. Ystäväni panikoi, hän ei siis ymmärrä mitä tarkoitan. Ihan ymmärrettävää sinänsä.

”Heihei,” huikkaan ja otan vauhtia. Matka alas kestää varmaan tunnin. Kotiavaimet osuvat vihdoin veden pintaan kauniisti, niin kauniisti. Hymyilen, nauran. ”Mennää takasi. Nyt kaikki on hyvin, elämä jatkuu.”