Raunioitunut

Minä olin se tuhka, joka oli jo aikojen alussa syntynyt sinun tulestasi. Savuavat, moneen kertaan karrelle palaneet rauniot minusta jäivät joka kosketuksella ja joka ainoa henkäys huuliltasi uhkasi minut uudelleen sytyttää tuleen. Sinä tiesit sen, etkä antanut huutavaan tuskaani helpotusta.

Sinä tiesit sen. Olit samassa pyörteessä, sanojen pyörremyrskyssä, jossa hyväileviä henkäyksiä lähietäisyydeltä lausuttiin. Tiesit niiden olevan siinä, mutta kuuroksi ja silmistä sokeaksi aikamme sinut muutti, kun ei käynyt enää käsi omaani koskettamaan, eikä huulet täyttäviä sanoja kuiskaamaan.

Se tunne silloin oli musertava. Täydellisen kaunis, mutta musertava, kerroin ja sain sinut värähtämään – ehkä yllätyksestä, jotka sanani sisälleen kätkivät. Kosketit uudelleen kylmettyneitä raajojani, lähes jo kuolon kylmyyden syövyttämiä, kun tiukasti, lähes äänettömästi käskit. Puhu, älä silti sano mitään.

Tiesit käskysi järjettömyyden. Äänettömin sanoin on äärettömiä mahdollisuuksia totuuteen, jota halusit epätoivoisesti itse hallita. Totuus ei osannut sinua muovata ihmiseksi. Olit lumetta, poloisen poikasen mieli täynnä hehkuvia valoja, joihin kätkeytyy mystisen mielesi taika, se korskean kaunis ulkokuoresi.

Kylmennyt ihoni tiesi hehkua koskettamatta, koska sinä niin halusit. Silmäni tiesivät sinua pimeydestä etsiä, kun tottunut oli jo luomaansa kuvaan kaunïista kasvoistasi. Huuliltani ei kuulunut henkäystäkään, ei karannut ilmaa ympäröivään tyhjyyteen.

Henkiin et enää minua herättänyt - et vaikka ivan täyttämin kasvoin vieressä seisoitkin.

Siitä olen katkera.