En muista
koska olisi
satanut
antanut
savimaan koristaa
kahta sormea
paksumpaa
vaippaa
jumalan luomaa
läpäisevyyttä
tai lujuutta
aineellista massaa,
jollaista sielukin
silloin tällöin kaipaa
maailmankaikkeuden
järjestystä,
jokaiselle
luvun, mittojen ja
painonsa mukaisesti
menneisyys on
unohtanut
tajuntansa,
siellä se
vielä kipinöi
palaen
iloisesti
mutta ei
sitä
voi tyhjäksi
pyyhkiä
kaikkea
sanoinkuvaamatonta
mielihyvää
ruumiin janota
ja unohtaa
mutta en itkenyt,
ollessani
epätäydellinen
kukaan ei voi
soida täydellisyyteen
kertoessaan
tarinaa,
jossa
sanat ehtyvät
jääden veden
pintaan kellumaan
pelkään
mielikuvitusta
pelkään unia,
joissa riippumaton
voima
palaa kehää
ristiriita hakee
vertaistaan
etsien etsimistään
ja
samalla juoksee
karkuun
niitä samoja
vikoja tai
ominaisuuksia,
joista ihminen
koostuu
he*****n vesisateen
tulla ja huuhtoa
vieden
miehen ruumiiseen
naisen mielenä
mutta ihoa
sekään ei pysty läpäisemään
alapäässä tuntuu
herkältä,
rinnoissa ei
onttous on
kovin merkillinen
tunne
suvaitsematon
ahdasmielisyys
valtasi isäntänä
rakentaen merkityksiä
ympäristönsä
kauneuteen
siltoja,
jotka oli
ennalta piirretty
kuljettaviksi
sellaisia minuutemme
kiertoratoja,
jotka tuntevat
itsensä
tuntien kohtalonsa
vahvojen voimien
otteessa
taas
sataa kaatamalla
ja sateenvarjoni
on varjo
se ei
pidä vettä
eikä pintaa
mikä on
tämä labyrintti
mikä on
tämä kertomus
sormet
vartalolla,
josta ei ole
ulospääsyä
kehon nukkua
sydämeni
niityllä
huuleni muovailla
kasvonsa
korkeimman kohdan
olenko rakastunut,
olenko löytänyt
keskipisteen
jossa elämä
on sekoittanut
unet todellisuuteen
pudottanut kiven
keskelle
vettä ja
se upposi
etsien sanoja
sanojen pintaa,
kerroksia
huuhtoa
siivilöitynyttä
sakkaa
missä syntyy
tällaisia erehdyksiä
minulla ei
ole aikaa,
mahdollisuutta
vastustaa
kaiken pyöriessä
tajuntani
ympärillä
isä meidän
päästä meidät…
mikä on
tämä
virtaus,
joka
repii vaatteen
repii jokaisen
ennustetun ja
loogisen
ajatuksen
koskettamalla
sitä arkaa
halua
sitä,
joka on erottanut
meidät
sitä,
joka nostaa
vuorovedet,
sitä joka
kiljuu kuuhun
ja sinä
laukeat, huudat ja
laukeat
kuluu aikaa
kuluu ja
kuluu,
mutta läpäisty
se on
ikkuna, joka
kestää
vettä
ovi, joka
joka ei aukene
myrskyissä
mutta rakkaus
on pariutunut
niellen jokaisen
pisaran,
jokaisen
auringon
keskellä
pitkää sadetta
miten se onni
noin vain
tulee ja
saa
kaipaamaan
heräämään
ja huuhtomaan
jäljelle jääneen
oman itsensä
oman hätänsä,
uskonsa,
joka ei enää
saa ilmaa
hengittääkseen
rikkoiko se
kuvasi elämästä
tehtävien loputonta
kiertoa ja
arvokkuutta
tekikö se
todellisuudesta,
elämästäsi
väärää
katsoit sieluasi
katsoit ja
tuumailit
musiikki, ilo,
intohimo ja työ
on perusta
kotipaikka
tunteelle
aidolle tunteelle
jota ilman
ei voisi
elää
eikä kuolla
esineistä
kuoriutua esineetön,
valo ja
kirkkaus
ihmisen läpäistä
kärsimyksensä
ihmisen intohimot ja
erheet ja kuinka
sitä tuntee
viattomuutta vaikka
epäonnistuisi
vaikka hymyn karista
hetkeen,
jos sydän vaan
on kohdillaan
ja täynnä
rakkautta,
oikein käyttäytyvää
antaumusta
joka antaa enemmän
kuin ottaa
tai ottaessaan
tuntee keinuvanaallon
kantavan viedessään
sovittamassa velkaa,
jota ei tarvitsekaan
läpäistä
jäähyväiset sateelle
on kaunista
katsottavaa
auringon pilkistää
ja muistuttaa
uudesta
aamunsarastuksesta
elämää sateen ja
rakkaudenkin jälkeen
koska olisi
satanut
antanut
savimaan koristaa
kahta sormea
paksumpaa
vaippaa
jumalan luomaa
läpäisevyyttä
tai lujuutta
aineellista massaa,
jollaista sielukin
silloin tällöin kaipaa
maailmankaikkeuden
järjestystä,
jokaiselle
luvun, mittojen ja
painonsa mukaisesti
menneisyys on
unohtanut
tajuntansa,
siellä se
vielä kipinöi
palaen
iloisesti
mutta ei
sitä
voi tyhjäksi
pyyhkiä
kaikkea
sanoinkuvaamatonta
mielihyvää
ruumiin janota
ja unohtaa
mutta en itkenyt,
ollessani
epätäydellinen
kukaan ei voi
soida täydellisyyteen
kertoessaan
tarinaa,
jossa
sanat ehtyvät
jääden veden
pintaan kellumaan
pelkään
mielikuvitusta
pelkään unia,
joissa riippumaton
voima
palaa kehää
ristiriita hakee
vertaistaan
etsien etsimistään
ja
samalla juoksee
karkuun
niitä samoja
vikoja tai
ominaisuuksia,
joista ihminen
koostuu
he*****n vesisateen
tulla ja huuhtoa
vieden
miehen ruumiiseen
naisen mielenä
mutta ihoa
sekään ei pysty läpäisemään
alapäässä tuntuu
herkältä,
rinnoissa ei
onttous on
kovin merkillinen
tunne
suvaitsematon
ahdasmielisyys
valtasi isäntänä
rakentaen merkityksiä
ympäristönsä
kauneuteen
siltoja,
jotka oli
ennalta piirretty
kuljettaviksi
sellaisia minuutemme
kiertoratoja,
jotka tuntevat
itsensä
tuntien kohtalonsa
vahvojen voimien
otteessa
taas
sataa kaatamalla
ja sateenvarjoni
on varjo
se ei
pidä vettä
eikä pintaa
mikä on
tämä labyrintti
mikä on
tämä kertomus
sormet
vartalolla,
josta ei ole
ulospääsyä
kehon nukkua
sydämeni
niityllä
huuleni muovailla
kasvonsa
korkeimman kohdan
olenko rakastunut,
olenko löytänyt
keskipisteen
jossa elämä
on sekoittanut
unet todellisuuteen
pudottanut kiven
keskelle
vettä ja
se upposi
etsien sanoja
sanojen pintaa,
kerroksia
huuhtoa
siivilöitynyttä
sakkaa
missä syntyy
tällaisia erehdyksiä
minulla ei
ole aikaa,
mahdollisuutta
vastustaa
kaiken pyöriessä
tajuntani
ympärillä
isä meidän
päästä meidät…
mikä on
tämä
virtaus,
joka
repii vaatteen
repii jokaisen
ennustetun ja
loogisen
ajatuksen
koskettamalla
sitä arkaa
halua
sitä,
joka on erottanut
meidät
sitä,
joka nostaa
vuorovedet,
sitä joka
kiljuu kuuhun
ja sinä
laukeat, huudat ja
laukeat
kuluu aikaa
kuluu ja
kuluu,
mutta läpäisty
se on
ikkuna, joka
kestää
vettä
ovi, joka
joka ei aukene
myrskyissä
mutta rakkaus
on pariutunut
niellen jokaisen
pisaran,
jokaisen
auringon
keskellä
pitkää sadetta
miten se onni
noin vain
tulee ja
saa
kaipaamaan
heräämään
ja huuhtomaan
jäljelle jääneen
oman itsensä
oman hätänsä,
uskonsa,
joka ei enää
saa ilmaa
hengittääkseen
rikkoiko se
kuvasi elämästä
tehtävien loputonta
kiertoa ja
arvokkuutta
tekikö se
todellisuudesta,
elämästäsi
väärää
katsoit sieluasi
katsoit ja
tuumailit
musiikki, ilo,
intohimo ja työ
on perusta
kotipaikka
tunteelle
aidolle tunteelle
jota ilman
ei voisi
elää
eikä kuolla
esineistä
kuoriutua esineetön,
valo ja
kirkkaus
ihmisen läpäistä
kärsimyksensä
ihmisen intohimot ja
erheet ja kuinka
sitä tuntee
viattomuutta vaikka
epäonnistuisi
vaikka hymyn karista
hetkeen,
jos sydän vaan
on kohdillaan
ja täynnä
rakkautta,
oikein käyttäytyvää
antaumusta
joka antaa enemmän
kuin ottaa
tai ottaessaan
tuntee keinuvanaallon
kantavan viedessään
sovittamassa velkaa,
jota ei tarvitsekaan
läpäistä
jäähyväiset sateelle
on kaunista
katsottavaa
auringon pilkistää
ja muistuttaa
uudesta
aamunsarastuksesta
elämää sateen ja
rakkaudenkin jälkeen
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=uTVQA8cziG0
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kaunis, tunteikas, hyvä runo....eikä mielikuvitusta tarvitse pelätä, siitä(kin) pitää osata nauttia ;)
Pidän tuosta runon raamatullisesta ulottuvuudesta sateeseen, sadetulvana joka tuhoaa maailman.
Sivut