tajunnanvirtaa

Minä olen pelkkä painautuma lakanoissasi. Saavutimme tämän huipun jo siinä vaiheessa, kun vakoilin sinua naisten WC:n ovelta seisoessasi baarijonossa naisen kanssa, joka on käsityksesi kauneudesta. Se oli sinulle enemmän jumalatar kuin mitä minä ikinä tulisin olemaan, se sopisi paremmin vuoteeseesi jättäen itsensä eikä jälkiä. Sinä olit pahoillasi kaikesta ja niin olin minäkin, pyysin laskelmiesi mukaan kahdettatoista kertaa anteeksi siitä, että olen olemassa. Sanat eivät vaan enää muistuta mistään eikä niillä ole minulle mitään merkitystä. Kerrot kolme kertaa päivässä, kuinka rakastat ja minä vastaan joka kerta anteeksi. Etkä sinä välitä siitä niin kuin en minäkään.

Itken hävettävän runsaasti, itken kerran tai kaksi tunnissa. Kaksi kertaa 24 on 48, eikä se helpota oloa, että nukun välillä, sillä herään painajaisiini ja sen tuomaan pelkoon. Juon viisi kuppia Tiikerin päiväuni -teetä ja suruni valuu sen mukana pitkin ruokatorvea, aina vatsalaukkuun asti. Sieltä se säteilee sydämeeni. Pohjaton suru on suurempi kuin mikään tunne kaikessa mitättömyydessään.

Sinä olet heikko, mutta minäpä olen heikompi. Meidän ainoa toive on, ettei tämä suhde ole kaikista heikoin. Hymyilet salaa upeille tytöille kadulla vaikka käsivarressasi roikkuu oma psykoosikukkasesi. Minulla ei ole intoa edes elämään sen verran, että jaksaisin käskeä sinua lopettamaan se. Tai että käskisin itseäni lopettamaan itseni.

" Onko sulla vielä tupakkaa?"
"En minä tiedä."

En tiedä vähääkään siitä, miten elämää voi elää ja olla samaan aikaan onnellinen. Minä tiedän kyllä sen, että sinun pitäisi pikaisesti lähteä näistä huoneista, joita yhteishengessä kutsumme kodiksi. Sinulla on keskiviikkonaisesi hoideltavana ja myöhästyt pian viiden treffeiltänne hienossa hotellissa, johon sinulla ei ole oikeasti edes varaa. Tämän kaiken minä tiedän, mutten sano sitä ääneen.

"Eikö sulla ole jo kiire?"

Hymyilet toisesta suupielestäsi ja suutelet minua nopeasti otsalle. Jotkut asiat eivät ikinä vain muutu.