Hengitä minua

Sinä olet vahva ja sinä olet kaunis. Hymyilet minulle ja naurat katsoen silmiin, sinä olet siinä etkä ole enää kuvitelmaa. Olet päiväuneni, viet yöuneni ja raastat minua sisältä noilla katseilla ja viattomilla kosketuksilla, minä en osaa päästää irti. Sinä liikut sulavammin kuin kukaan muu, kuulen hengityksesi ohi mennessäsi. Neonvalot hämärtävät aisteja, päästän itseni irtoamaan sisäisistä kahleista ja tulen lähelle, ihoon kiinni, hipaisen poskipäätäsi hymyillen. Alkoholi ja musiikki vie meidät mukanaan, kukaan ei pääse lähellemme, kukaan ei voi satuttaa minua tänään. Sinä hymyilet hämmentyneenä ja tunnen saavani enemmän valtaa. Sytytän tupakan ja puhallan savut silmillesi, vaihdat ilmeesi hämmentyneestä kaiken tietävään ja taas minä olen se, jota viedään.

Tunnen oloni pieneksi ja säälittäväksi, kun istut vieressäni ja juot punaviiniä suoraan pullosta. Sinä olet paljon enemmän humalassa kuin minä, mutta emme kumpikaan pysyisi enää pystyssä tanssilattialla. Yritän hymyillä sinulle valloittavasti tietäen, ettei hymy kumminkaan ylety silmiini asti. Sinä saat minut tuntemaan oloni yhtä aikaa hyväksi ja huonoksi enkä tunne olevani kummankaan tunteen arvoinen. Sillä minä olen arvoton, kuuluisin vain romukoppaan, minun ei pitäisi olla lähelläkään muita ihmisiä. Sinun katseesi harhailee pitkin halkeilevia kaakeleita ja likaista peiliä, lavuaarissa on verta. Suihkuverho on kuminen ja siihen on kuvioitu koko maapallo, se näyttää rumalta ja saavuttamattomalta. Huokaisen syvään ja lasken pääni käsieni varaan. Vedän jalat koukkuun.

Tunnen, kuinka sinun katseesi kiertää minussa, mutten jaksa nostaa päätäni, saati sitten avata silmiäni ja kertoa sinulle, mikä minun on. Haluan vain nukkua, nukkua unetonta unta maailmanloppuun asti, en jaksa tuntea oloani niin väsyneeksi ja huonoksi. Valahdat vierestäni lattialle makaamaan, raotan silmiäni, näen että tuijotat kattoa. En jaksa kysyä, että mitä näet siellä. Minä katson myös ylös enkä näe muuta kuin harmautta. Sitä samaa, joka on seurannut minua jo koko elämäni. Luulen, että se tulee seuraamaan myös loppuajan. Naurahdan kuivasti ja sinä katsot minua. Näen silmissäsi Atlantin valtameren tuulisena päivänä.

”Mikä sun on?”, kysyt lopulta humalaisella ja käheällä äänellä. Kuulostat vastustamattoman suudeltavalta, haluan sinut kokonaan.

”En mä tiedä. Mua vaivaa tulevaisuus”, sanon ja lisään ajatuksissani sinut tuon lauseen loppuun. Tekee mieli sanoa, että sinä vaivaat, sinä ja sinun jumalainen olemuksesi, sinun uskomattomat luonteenpiirteesi, jotka olen oppinut jo varsin hyvin. Sinä vaivaat minua.

Et vastaa lauseeseeni enää, siirrät katseesi minusta taas kattoon. Minua ärsyttää.

”Mitä sä näet?”, kysyn epämääräisesti enkä edes oleta saavani kunnon vastausta tähän kysymykseen. En usko, että näet mitään.

”Mä näen kaikki sateenkaaren värit. Vaikka mun silmät on yritetty sulkea ja maailmasta on yritetty tehdä mustavalkoinen, niin mun on oikeus unelmoida värikkäitä ajatuksia ja asioita, mulla on oikeus olla mitä vaan mun unissa ja ajatuksissa.”

Minä hämmästyn vastaustasi, joka on humalaisen sekava, omituinen mutta silti järkyttävän älykäs.

”Mä näen vaan harmaata”, sanon ja ääneni särähtää. Hautaan taas pääni käsiini, ettet näkisi heikkouttani. Minä olen liian heikko, minulla ei ole mitään merkitystä. Sinä et saisi edes puhua kanssani, sinun kuuluisi sylkeä päälleni.

”Musta tuntuu, ettet sä katso tarpeeksi tarkkaan.”

Lattialla on tupakka-askini, vihreää, mitäs muutakaan. Sinun lempivärisi on vihreä. Ennen kuin tunsinkaan sinua, kuuntelin salaa baarin WC-jonossa, kun kerroit sen ystävällesi. Sytytän savukkeen tulitikuilla, olen hukannut sytyttimeni. Tiedän, ettet polta, mutta tarjoan sinulle askiani ja yllätyksekseni otat sieltä tupakan. Otat tulitikut lattialta.

”Miten niin en katso tarkkaan?”, kysyn pitkän ajan päästä ja sätin itseäni, sillä minun ei pitänyt.

Näytät harkitsevan vastaustasi pitkään. Tumppaat tupakan tyhjän pullon reunaan, vaihdat asentoasi.

”Sun kuuluisi nähdä värejä. Niiden pitäisi kuulua sun elämään ja mä olen ihan varma, että ne kuuluukin. Jos ei nyt, niin jonkin ajan päästä.”

”Ehkä mä en vaan jaksa odottaa, että on se jonkin ajan päästä”, heitän ajattelematta yhtään, mitä sanon. Kiroan antaumuksella.

Nyt nouset istumaan katse tiukasti silmissäni, olet minua vastapäätä. Siirrän itse katseeni maahan, tuijotan sormiani, yksi kaksi kolme neljä viisi. Sinä otat minua itsepäisesti leuasta kiinni ja pakotat katseeni silmiisi. Atlantilla myrskyää.

”Mitä helvettiä sä sanoit?”, kysyt vihaisella äänellä ja näytät hetken siltä, että olisit valmis lyömään minua. Ottaisin senkin vastaan.

”Sen mikä on totta. Lyö mua vaan, anna mennä. En mä enempää ansaitsekaan”, vastaan itsekin kiihtyneenä. Olen vihainen itselleni siitä, että päästin sinut lähemmäs. Olen vihainen sinullekin siitä, että nyt näytät eksyneeltä ja surulliselta. En halua, että näytät siltä. En kestä itseäni, jos aiheutin sinulle jotakin pahaa. Itseni olen menettänyt jo niin kauan aikaa sitten.

”Sun ei olisi pitänyt tulla ikinä tänne, sun ei olisi pitänyt tutustua muhun. Mä en ansaitse edes sun katsetta. Viimeiseksi haluan, että sä satutat itseäsi mun kanssa. Mene pois, ole niin kiltti. Mene nyt vaan pois”, sanon ja käännän katseeni pois. Kyynelkanavat pyrkivät avautumaan, mutta suljen ne tehokkaasti ajattelemalla, että kyllähän minä tämän jo tiesin.

Tunnen sinun tuijotuksesi, yrität porautua läpi silmäluomistani. Kuulen kauempaa sekaisia ääniä, musiikkia ja ihmisten naurua. Haluan vain itkeä itseni ulos itsestäni.

”Etköhän sä tiedä, etten mene”, vastaat lopulta. Tulet lähelleni, tunnen lämpösi ja tuoksusi, suljet minut syliisi ja sanot, ettet päästä ikinä irti. Minun silmäni tulvivat ja kun huomaat sen, pidät vain kiinni lujempaa. Tunnen sinun äänettömän itkun poskellani ja katson silmiisi. Atlantin valtamerellä sataa enemmän kuin koskaan ennen, mutta sateen jälkeen tulee aina aurinko.