Nimetön

Minun oma linnunluinen perheeni, se joka piirtää veteenkin syvän viivan keskelle ääripäitä ja pitää minua paikoillaan. Olkapäiden luut painuvat kasaan siitä määrästä, mitä kannattelen harteillani, tuntien taas koko maailman painon siinä. Te nostatte taakkaa poispäin ja pidätte sen hetken kokonaan ulottumattomissa, hymyillen ja ilkeästi vittuillen, mutta ei se mitään. Nauraminen on ollut nyt, aina, joka päivä: kolme vuotta ja paskainen (ivallinen - hyväntahtoinen) nauru on raikunut enemmän kuin missään muualla, talvisiin kahdeksan aamuihinkin on saatu valoa. Nämä vanhat ja tunkkaiset huoneet, joissa haisee pahemmalta kuin kaatopaikka täynnä rottia. Ruutupapereita, kuulakärkikyniä, käärittyjä sätkiä, omituisia ruokalajeja, huonoja ja kähiseviä kuulutuksia, jälki-istuntoja: niissä kaikissa on ollut mukana se tietty hyväntuulisuus, se mikä teki tästä yhtenäistä.

Nyt on kesä ja taivas on sininen, minulla on ikävä.