Unettomina öinä
paina sormeni ikkunaan
Lasin takana maailmani pimeässä
hiljalleen leviää.
Suru on levittäytynyt verhoksi eteen ikkunan,
se on kitkenyt pois kaiken valon, tappanut elämän
Olomuotoni on muuttunut aaveeksi,
elämän yksinäiseksi vaeltelijaksi
Juossut kultaisen juovan perässä,
auringonnousua metsästämässä
Enkä tiennyt, ettei maailmassani ole muuta kuin
katkeria auringonlaskuja
”Ehkä meidän oli tarkoitus… mutta niin ei tapahtunut.”
”Jos… jos niin ajattelisikin. Olisiko kaikki paremmin?”
”Tieto, ajatus satuttaa. Kaipuu kuoren alla tekee tuhojaan.”
Jos verhoani raotan,
itseni taas satutan
Tämän lasin takana olen turvassa,
omassa, kolkossa suojassa
Mutta on niin kamalan vaikeaa olla ajattelematta
niitä kaikkia helvetillisiä tunteita
Kun kynnet riipivät pintaa,
pakottavat nousemaan
Minä vetäydyn syvemmälle pinnan alle,
hukun, tukehdun ikävään
”Minä, minä todella rakastin. Nyt jos saisin anteeksi, muuttaisin tapani.”
”Minun maailmani on muuttunut kylmäksi ilman sinua. Tylsän harmaaksi, yksinäiseksi.”
”En minä silloin tajunnut. Nyt toivon, että olisin toisin tehnyt: maailmani ei olisi hajonnut.”
Yksi sana
korvaa monta tuhatta sanaa
Nyt jos raotan kuortani,
lasinsirpaleisen väylän halki
riuhtaisen itseni vapaaksi,
verisen pinnan läpi,
hajoavat kahleet ympäriltäni
”Luulin että sinä tukehdutat minut. Mutta se olinkin minä itse.”
Ilma on kylmää, on liian vaikea hengittää
Maa on kylmä, on mahdoton koskettaa
”Annathan anteeksi?”
Nyt näen, verho hiljaa vetäytyy:
hämärän takaa valo varovasti
palaa ja sieluni syvyyksiin asti iskeytyy.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
