Tapasin sinut 2 vuotta sitten, juuri koulujen alkaessa. Osuimme samalle luokalle. En tuntenut sinua silloin ja olisin niin kovasti halunnut tulla puhumaan sinulle. Olin liian ujo ja kuitenkin jo niin ihastunut sinuun. Olin liian sinisilmäinen ja menin luottamaan erääseen "ystävään", joka ihastuksestani kuultuaan meni ja nappasi sinut itselleen. Olin katkera ja vihainen ja taidan olla sitä vieläkin. "Ystävä" tuntui tekevän sen niin tahallaan tietäen, miten paljon se minuun sattui. Hän piti minua uhkana, pelkäsi ilmeisesti menettävänsä sinut. Hänen ja minun välit katkesivat lopullisesti. En uskaltanut lähestyä sinua, koska pelkäsin. En halunnut satuttaa itseäni enää yhtään enempää kuin mitä "ystäväni" jo oli satuttanut.
Jäin ihailemaan ja unelmoimaan taustalle voimatta unohtaa sinua.
Aikaa kului ja tiemme erkanivat lopullisesti. Masennuksen ja muiden henkilökohtaisten asioiden vuoksi keskeytin opinnot. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja hyödyttömäksi. Tyttöystäväsi käyttäytyi ilkeämielisesti. Ei hän kyllä ainut ollut, mutta hän satutti kaikkein eniten minua teoillaan ja sanoillaan. Minuun sattui. Liikaa. Iltaisin itkin pahaa oloani pois, käperryin itseeni. En puhunut suruista ja murheistani kenellekään. Ajattelin ja luulin, ettei ketään kiinnosta, miltä minusta - petetyltä ja yksinäiseltä -, tuntuu.
Näin kului kaksi vuotta. Eksyin kotisivuillesi ja huomasin, että sinulle ja hänelle oli tullut ero. Taisin itkeä silloinkin, mutta en surusta. Varmistin tämän tiedon vielä eräältä toiselta ihmiseltä, ennen kuin uskalsin kirjoittaa sinulle yhtään mitään. Jollain asteella pelkäsin vielä silloinkin, että joku tulee juuri nyt ja nappaa sinut itselleen. Kerroit, että et ole valmis vielä aloittamaan uutta suhdetta. Nielin pettymykseni; voihan tästä ehkä joskus jotain tästä "takaiskusta" huolimatta vielä tulla. Voihan?
Tapasimme. Sinua ei kyllä voi kuvailla kuin yhdellä sanalla: VAU! Olit juuri sellainen kuin olin yksin pimeässä ollessani kuvitellut ja vielä enemmänkin! Ja mikä parasta, vaikutit jotenkin niin samanlaiselta kuin minä. Ja se halaus... Se vei jalat alta. Elin pää pilvissä koko viikonlopun. Olin hieman surullinen, kun kuulin, että olit ollut viikonloppuna bileissä. Ehkä siinä oli vähän mustasukkaisuutta ja pelkoakin. En tiedä. Ehkä pelkäsin menettäväni sinut, taas.
Seuraavalla viikolla juttumme kuitenkin jatkui ja kerroit, että olet hieman ihastunut minuun, mitä se sitten tarkoittaakaan. Haluat jatkaa hitaasti, koska et ole toipunut erosta vielä etkä halua mitään seksisuhdettakaan. Sovimme, että etenemme hitaasti. Ensin ystävinä, myöhemmin ehkä jotain muuta... Välimme ovat entistä läheisemmät ja sinä olet jopa suoraan sanonut, että unelmani sinusta ja tulevaisuudesta eivät jää unelmiksi. Voi, kun voisinkin luottaa tuohon...
Sekoan ihan kohta. En saa unta, ajattelen 24/7 sinua.
Kysymys kuuluukin: Olenko tulossa hulluksi??
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
