Anteeksipyytelevä rakkaus

Sinä syytit minua.
Minä kannoin taakkaa,
joka painoi
koko elämäni verran.

Sinä sanoit,
että rakastat minua.
Mutta harteillani oli
vain himmenevä suru,
joka tuntui kipeämmältä,
kuin suurinkaan kaipaus.

Sinä sanoit, että olen kaunis.
Mutta silmistäsi näin,
että heijastukseni
näytti vain sodan runtelemalta,
hyljätyltä maalta.

Olin vaeltaja, vailla
maata.
Olin soturi,
vailla armeijaa.

Olin vihattu,
olin rakastettu.
-vuorotellen.

Yhä
minä kaipaan sitä maata,
jolle laskeutua,
maata, jota pitkin kävellä,
sinua, sinun vakaita käsivarsiasi.

Anna minulle
valkea viittani takaisin,
se, joka minulla oli harteillani,
kun ensikerran
kohtasimme!

Anna minulle
edes anteeksi,
anteeksi,
että rakastin sinua,
ja että sinä rakastit minua.

Anna minun päästä kaipauksestani,
anna minun unohtaa,
laske pikimustat purjeesi alas,
anna laivani purjehtia
tyynellä ulapalla,
perille,
edes johonkin.

Anna minun
laskea painava taakkani,
antaa itselleni anteeksi,
anteeksi, että sinä
rakastit minua.