Olihan se ihanaa.
Onneksi saatiin lämmin aamu.
Onko se seestymistä vai kasvamista
että vain sen kummemmitta miettimisittä
hyväksyy toisen äkkiväärät
ja omat omituisuudet.
En tiedä. Aikuisuutta kenties. Sopeutumista.
Paljon mutkia on suoristunut
tullut uusia tilalle.
Kun spontaanein reaktio olisi kysyä
miksi nää tykkäät musta.
Vaikka samalla
ei missään tapauksessa halua kysyä
eikä vastata
vaan itkeä mahdottomuudelle.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
