Autiotalo

Kodissa hylätyssä, luonnolle jätetyssä 

Verhojen riekaleet hulmuavat ikkunoissa 

Kattotiilet hapraat sammaloitumassa 

 

Tupa avara tulvii tyhjyyttään 

Takkapesä tyhjä hohkaa kylmyyttään 

Ikkuna pieni säteilee valoa pimeään 

 

Tuhansia kertoja ennen minua 

Joku seissyt tämän tuvan ovella 

Silti en osaa sitä kuvitella 

 

Pöly peittänyt merkit elämästä 

Kuin kukaan ei olisi elellyt tässä 

Tyhjyyden seurassa hämärässä 

 

Vain katto ja seinät sortamalla 

Voi tämä tyhjyyden tunne viimein paeta 

Täyttää sitä ei voi yhden ihmisen ajalla 

 

Kuitenkin kun tarkkaan katson 

Huomaan lyijykynän jälkiä oven karmissa  

Merkkejä kasvusta, elämän jatkumosta  

 

Kun tarkkaan kuuntelen  

Kuulen ruokapöydän keskusteluja 

Lasten naurua, menneiden haamuja 

 

Mietteeseen syvään vaipuu mieleni 

Miltähän näyttää aikanaan autiotaloni? 

Mitä se minusta teille paljastaa?