2023
On maanantai aamu ja herätyskello ei ole taaskaan herättänyt. Lähden eilisissä vaatteissa ja puen nopeasti tyttärelleni vaatteet päälle. Jaaha sähköt taas poikki, joten ei edes aamukahvia. No ei siihen olisi ollut aikaakaan. Starttaan auton ja lähden ajamaan kohti päiväkotia.
Uutisissa eilen kerrottiin sähköverkoissa olevan ongelmia, koska osaavasta henkilökunnasta on ollut suurta pulaa niin kuin lähes kaikilla aloilla. Vielä muutama vuosi sitten en olisi ikinä uskonut, että Suomessa voisi olla työvoimapula. Asiaa ihmeteltiin, mutta siitä ei kukaan uskaltanut enää puhua sen syvällisemmin tai spekuloida. Olin puolivälissä matkaa ja laitoin radion päälle. Lempikanavani vain surisi. Mietin päässäni no ei taas. Seuraava kanava ja sama jatkuu. Ei ole totta, mietin päässäni radio rikki tai sitten..
On vielä aamuhämärä, kun saavumme päiväkodin pihalle. Otan tyttäreni autosta ja ihmettelen, kun yksikään valo ei pala tarhalla. Samassa muistan sähkökatkon. Menen tarhan ovelle, mutta ovi on lukossa.Kopputtelen kaikkiin oviin ja ikkunoihin, mutta ketään ei ole missään. On vain pimeää ja taustalla punaisena nouseva aurinko. Samassa kuulen nyyhkytystä koulun piha-alueelta. Näen pienen hahmon istuvan keinussa ja nyt tunnistan hänet ystäväni pojaksi.
Hei onko kaikki hyvin, huikkaan pojalle. Hän vastaa vihaisen surullisesti:" No Ei ole! Kaikki on kuollu. Äiti on kuollut, isi on kuollut, iso-sisko on kuollut ja naapurin kyttääjä mummokin.. Valahdan kalpeaksi ja puristan lujempaa tyttäreni kättä. Menemme pojan luokse ja taputan häntä selkään ja sanon :"Olen pahoillani, mutta haluatko lähteä mukaamme kun tänään ei ilmeisesti ole koulua tai tarhaa. Voidaan käydä kaupan kautta ja soittaa jostakin apua? Poika nyökkää ja lampsimme yhdessä takaisin autolleni samalla kun yritän pitää itseni kasassa. Nyt ei sovi itkeä, vaan pitää pää kylmänä.
Saavumme kaupalle, joka on täysin pimeänä. Vastaan ei ajanut yhtään autoa ja kaupan pihallakaan ei näy yhtään autoa. Huikkaan huolettomasti lapsille, että tänään on varmaan jokin juhlapyhä kun kaikki kiinni. Takaraivossani tunnen pojan katseen ja kuulen lisääntyvän nyyhkytyksen. Ajamme takaisin kotiini.
Kotipihassa pyydän poikaa tuomaan vajasta puita ja menemme tyttäreni kanssa sisään. Soitan puhelimellani 112, mutta numero vain tuuttaa. Olen kauhuissani. Soitan vielä vanhanaikasella puhelimella ja tokalla yrittämällä, kuulen hätäkeskusnaisen hätääntyneenä vastaavan: "Missäpäin Suomea olette ja kuinka monta kuolon uhria?" Vastaan tiettävästi neljä, mutta koko kylä autio ja pimeä ja luonani on yksi poika ilman vanhempia. Saan ohjeet hätäkeskuspäivystäjältä, miten toimia ja hän lupaa soittaa myöhemmin uudelleen.
Poika tulee sisään puiden kanssa ja laitamme lieden ja uunin lämpiämään. Laitan vettä kiehumaan ja kaapista löytyy vielä Vanhotten kaakaota, sokeria ja itselleni murukahvia. Laitan meille ruokaa ja syömme. Lopulta poika käpertyy viereeni niin kuin tyttäreni toisella puolella ja kysyy:"Johtuuko tämä kaikki siitä rokotteesta pari vuotta sitten? Olin silloin niin nuori, etten saanut sitä." Silmistäni vierähtää kyyneleitä, kun vastaan:" Me emme voi olla varmoja, mutta aika todennäköistä se nyt on kun 90% rokotekattavuus saatiin ja me olemme ehkä tämän kylän ainoat asukkaat enää." Tyttäreni kysyy:"selviämmekö?" Pakotan naamalleni luottavaisen hymyn ja katson molempia lapsia vuorotellen silmiin ja rutistan heitä, kun vastaan:"Me selviämme yhdessä mistä vaan, jos haluamme."
On maanantai aamu ja herätyskello ei ole taaskaan herättänyt. Lähden eilisissä vaatteissa ja puen nopeasti tyttärelleni vaatteet päälle. Jaaha sähköt taas poikki, joten ei edes aamukahvia. No ei siihen olisi ollut aikaakaan. Starttaan auton ja lähden ajamaan kohti päiväkotia.
Uutisissa eilen kerrottiin sähköverkoissa olevan ongelmia, koska osaavasta henkilökunnasta on ollut suurta pulaa niin kuin lähes kaikilla aloilla. Vielä muutama vuosi sitten en olisi ikinä uskonut, että Suomessa voisi olla työvoimapula. Asiaa ihmeteltiin, mutta siitä ei kukaan uskaltanut enää puhua sen syvällisemmin tai spekuloida. Olin puolivälissä matkaa ja laitoin radion päälle. Lempikanavani vain surisi. Mietin päässäni no ei taas. Seuraava kanava ja sama jatkuu. Ei ole totta, mietin päässäni radio rikki tai sitten..
On vielä aamuhämärä, kun saavumme päiväkodin pihalle. Otan tyttäreni autosta ja ihmettelen, kun yksikään valo ei pala tarhalla. Samassa muistan sähkökatkon. Menen tarhan ovelle, mutta ovi on lukossa.Kopputtelen kaikkiin oviin ja ikkunoihin, mutta ketään ei ole missään. On vain pimeää ja taustalla punaisena nouseva aurinko. Samassa kuulen nyyhkytystä koulun piha-alueelta. Näen pienen hahmon istuvan keinussa ja nyt tunnistan hänet ystäväni pojaksi.
Hei onko kaikki hyvin, huikkaan pojalle. Hän vastaa vihaisen surullisesti:" No Ei ole! Kaikki on kuollu. Äiti on kuollut, isi on kuollut, iso-sisko on kuollut ja naapurin kyttääjä mummokin.. Valahdan kalpeaksi ja puristan lujempaa tyttäreni kättä. Menemme pojan luokse ja taputan häntä selkään ja sanon :"Olen pahoillani, mutta haluatko lähteä mukaamme kun tänään ei ilmeisesti ole koulua tai tarhaa. Voidaan käydä kaupan kautta ja soittaa jostakin apua? Poika nyökkää ja lampsimme yhdessä takaisin autolleni samalla kun yritän pitää itseni kasassa. Nyt ei sovi itkeä, vaan pitää pää kylmänä.
Saavumme kaupalle, joka on täysin pimeänä. Vastaan ei ajanut yhtään autoa ja kaupan pihallakaan ei näy yhtään autoa. Huikkaan huolettomasti lapsille, että tänään on varmaan jokin juhlapyhä kun kaikki kiinni. Takaraivossani tunnen pojan katseen ja kuulen lisääntyvän nyyhkytyksen. Ajamme takaisin kotiini.
Kotipihassa pyydän poikaa tuomaan vajasta puita ja menemme tyttäreni kanssa sisään. Soitan puhelimellani 112, mutta numero vain tuuttaa. Olen kauhuissani. Soitan vielä vanhanaikasella puhelimella ja tokalla yrittämällä, kuulen hätäkeskusnaisen hätääntyneenä vastaavan: "Missäpäin Suomea olette ja kuinka monta kuolon uhria?" Vastaan tiettävästi neljä, mutta koko kylä autio ja pimeä ja luonani on yksi poika ilman vanhempia. Saan ohjeet hätäkeskuspäivystäjältä, miten toimia ja hän lupaa soittaa myöhemmin uudelleen.
Poika tulee sisään puiden kanssa ja laitamme lieden ja uunin lämpiämään. Laitan vettä kiehumaan ja kaapista löytyy vielä Vanhotten kaakaota, sokeria ja itselleni murukahvia. Laitan meille ruokaa ja syömme. Lopulta poika käpertyy viereeni niin kuin tyttäreni toisella puolella ja kysyy:"Johtuuko tämä kaikki siitä rokotteesta pari vuotta sitten? Olin silloin niin nuori, etten saanut sitä." Silmistäni vierähtää kyyneleitä, kun vastaan:" Me emme voi olla varmoja, mutta aika todennäköistä se nyt on kun 90% rokotekattavuus saatiin ja me olemme ehkä tämän kylän ainoat asukkaat enää." Tyttäreni kysyy:"selviämmekö?" Pakotan naamalleni luottavaisen hymyn ja katson molempia lapsia vuorotellen silmiin ja rutistan heitä, kun vastaan:"Me selviämme yhdessä mistä vaan, jos haluamme."
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
