Ihmisen jälki

Vuosi 2007, huhtikuun viimeiset päivät

Sinä ojennat minulle savukkeesi. Se on puoliksi poltettu ja se kytee. Vedän sen mentolintuoksua varovasti sisään, en ihan keuhkoihin asti uskalla, ja puhallan ulos. Savu katoaa ilmaan. Yritän varistaa tuhkia tupakan päästä maahan, mutten osaa.
– Pääsi tulee kipeäksi, hymyilet ja otat tupakan minulta.

Ilta on kaunis ruokakaupan suurella, tyhjenevällä parkkipaikalla, sellainen realistisen, arkisen kaunis. Uppoava aurinko on värittänyt lähes koko taivaan greipinpunaiseksi ja autojen takavalot katoavat valtaväylälle. Minä tökin sinihopeaisen Alfa Romeosi kiiltävää kylkeä ja nieleskelen savunmakua. Parkkipaikka tuoksuu pakokaasulta. Sinä kaivat ruoholiuskalle auton eteen pienen kolon kuin koiranpentu ja hautaat tupakantumpin huolellisesti siihen. Kun katselen, minun tekee valtavasti mieli koskettaa sinua. Painan kynnet kämmeneen niin, että sattuu.

Istun autoon, napsautan turvavyön kiinni ja pelkään, että ajat minut kotiin. En uskalla sanoa, että haluan sinun luoksesi. Kysymättä käännyt marketin pihasta vastakkaiseen suuntaan kuin mistä kotiin mennään. Jokin lämmin läikähtää minussa.

Ennen kuin parkkeeraat auton rivitalon katokseen, hyppään ulos. Katos on niin ahdas, ettei ovea saisi siellä kunnolla auki osumatta viereiseen autoon. Olet sanonut minulle ostavasi joskus asunnon, jossa on oma autokatos. Otat kannettavan tietokoneen auton takakontista; tulet suoraan töistä. Mustissa housuissasi ja pitkässä haaleanvihreässä takissasi olet virallinen. Pysähdyt postilaatikolle ja otat Aamulehden. Jatkat matkaa ulko-ovelle ja käännät avainta lukossa. Sisällä tuoksuu sinulta. Se on turvan ja lämmön tuoksu. Kurotun ottamaan henkarin ja ripustan ohuen takkini siihen.
– Anna minä, huokaiset ja otat henkarin minulta.
– Mitä nyt? ihmettelen. Ripustat takkini toisin päin.
– Henkarit on muotoiltu niin, että ne ovat samanmalliset kun ihmisen hartiat, selität ja virnistät minulle. Näytän sinulle kieltä.
– Ajattelin, että se pysyy paljon paremmin toisin päin, murahdan.

Asetat Aamulehden keittiön pöydälle ja menet jääkaapille. Yritän kuvitella ääriviivasi, kun piiloudut valkean oven taakse.
– Otatko oluen? kuulen sinun kysyvän.
– Joo, vastaan.
– Ei ole pakko.
– No otan, otan! naurahdan. Kaadat olutta viinilasintapaisiin mutta jyrkkämuotoisempiin. Se on kuohua yli. – Kiitos, sanon, kun asetat oluen eteeni. Se on niin kylmää, että astekin vähemmän ja se olisi hileistä. Käsistäni katoaa hiljalleen tunto, kun painan ne lasille. Sinä sammutat kattovalot ja lähdet etsimään eteisestä kaasusytytintä. Sanot aina, että haluat olla kotona hämärässä, kun koko päivän saat muuten olla loisteputkivalossa. Löydät sytyttimen, ja kolme punaista kynttilänpätkää yhteisessä jalassaan saa valon.
– Nyt otetaan kuva, sanot ja haet jalustan sekä kameran tietokoneen vierestä. Asettelet jalustan hyvin ja laitat kameran kiinni siihen. Istut viereeni. – Älä liiku.
Katson kameraan. Siitä kuuluu heikko räpsähdys. Nouset katsomaan kuvaa. – Siitä tuli hyvä.
– Kivaa! sanon. Laitat kameran pois ja palaat keittiön pöydän ääreen. Aistin sinut lähelläni. Minun tekee melkein mieli mennä kauemmas. Tekee niin kipeää, kun en uskalla koskettaa. Nostan olutlasin huulilleni, nielaisen kahdesti. Kylmä kullanvärinen valuu alas minua. – Millainen sinun päiväsi oli? kysyn. Kohautat hartioitasi.
– Tavallinen. Aamulla oli palaveri, sitten tein muita töitä ja iltapäivällä kävin kaupoilla.
Hymy nousee silmiisi, olet kaunis.

Minä kysyn sinulta taas Karhusta. Haluan tietää hänestä, sillä hän elää sinussa niin monin tavoin. Kuuntelen tarkasti, kun puhut:
– Kun tulin Suomeen liikematkalta Amerikasta, yritin soittaa Karhulle, mutta ei hän vastannut. Yritin soittaa kaikkiin numeroihin, sairaalaankin, jonne olin hänet jättänyt, äänesi värähtää, katselet käsiäsi olutlasin ympärillä. Minä olen hiljaa. – Sitten aloin kuunnella puhelimeen tulleita ääniviestejä. Yksi oli poliisilta, siinä pyydettiin minua soittamaan, jotta aviomieheni kuolemaa voitaisiin selvitellä. Kyynel valuu poskeasi pitkin leuankärjellesi. Pyydystän sen siitä etusormelleni ja otan sinua kädestä. Katsot minua, kynttilänvalo kimmeltää silmissäsi. Uusia, lämpimiä kyyneliä karkaa poskillesi.
– Voi sinua, kuiskaan. Nousen ylös ja istun syliisi. Kierrät kätesi vartaloni ympärille ja painat pääsi hartialleni. Olkapääsi yli näen hämärässä Karhun kuvan tietokonepöydällä. Hänen katseensa on valtavan täynnä rakkautta. Yritän kuvitella hetken, jolloin otit kuvan. Yritän kuvitella, kuinka onnellinen silloin olit.

Pidän sinua siinä tunnin, tai ehkä enemmän. Tunnen itkusi vartaloani vasten. En sano mitään, haluan vain olla sinulle läsnä. Näen raollaan olevien sälekaihtimien välistä, että ulkona on tullut pimeää. Ikkuna heijastaa meidät hiukan aavemaisesti. Yksi kynttilöistä palaa pian loppuun, puhallan sen niin äänettömästi kuin suinkin. Sinä et huomaa. Valo vähenee, ja hämärä himmentää heijastusta. Puiden karut, lehdettömät ääriviivat ikkunan takana ovat kuin varjokuvia. Tuuli huojuttaa niitä.

Aamuyön ensimmäisinä tunteina me menemme nukkumaan. Minulla on ylläni sinun vaaleanpunainen yöpaitasi, johon on painettu pieniä valkoisia lampaita hyppimässä aidan yli. Se on suosikkini yöpaidoistasi. Pujotan itseni peiton alle parivuoteeseen ja kuuntelen, kun sinä peset hampaitasi vessassa. Vessan valot napsahtavat sammuksiin. Tulet makuuhuoneeseen pitkä valkoinen yöpaitasi pimeää hylkien. Asetut makuullesi viereeni ja etsit käteni käteesi.
– Hyvää yötä, kuiskaat. Kätesi katoaa ennen kuin ehdin kunnolla ymmärtää sen olleen siinä.

***

Vuosi 2007, maaliskuun alku

Viikonloppuna tulet ensimmäistä kertaa meille. Olen yksin kotona. Teen meille nachoja, asettelen maissilastut pellille leivinpaperille, laitan niiden päälle tomaattimurskaa sekä juustoraastetta ja työnnän pellin uuniin. Uuni henkäisee kuumaa ilmaa kasvoilleni, kun avaan luukun. Sinä kuvaat jokaisen vaiheen.
– Tahdon muistaa reseptin, sanot ja muutat järjestelmäkamerasi asetuksia. Nostat kameran kasvojesi eteen ja näen vain suljetun silmäsi sekä keskittyneeksi viivaksi vedetyn suusi. Kamera räpsähtää.

Laitan lämpimät maissilastut leipäkoriin valkean servietin päälle. Kannan korin olohuoneen lasipöydälle.
– Tuoksuupa hyvältä, huokaiset. Juusto on sulanut tomaattimurskan päälle. Kori höyryää.
– Maista vain, kehotan. Minä laitan elokuvan pyörimään. Katselemme surrealistista Brazil-elokuvaa. DVD-kotelon kannessa on mies, joka lentää suurilla valkeilla siivillä suurkaupungin yössä. Elokuvan ajatusta on vaikea ymmärtää, mutta se on viehättävän runollinen. Istun viereesi. Laitat maissilastun suuhusi kokonaisena, minä otan mallia. Elokuvan valot heijastuvat kasvoiltasi hämärässä huoneessa.

Neljältä aamulla lähdet kotiin. Halaat minua ja kiität kivasta illasta. Hiuksiisi takertunut shampoontuoksu tuntuu hyvältä kasvojani vasten. Katselen, kun autoosi syttyy valot. Avaan ikkunan, jotta kuulen kauemmin, kun ajat pois.

Viikon päästä siitä, maaliskuun kahdeksantena päivänä, minusta tulee aikuinen. Se on torstai. Keskiviikkona olen luonasi yötä. Sinä kaadat punaviiniä pitkäjalkaisiin laseihin hanapakkauksesta. Koputat pahvilaatikkoa kahdesti, kun lasit ovat täynnä. Mietin, miksi ihmeessä teet aina niin, mutta unohdan kysyä. Olen pukeutunut vihreään neulepaitaan ja samettihameeseen, sinä valkoiseen, ohueen mekkoon. Vaaleanruskeat hiuksesi laskeutuvat harteillesi. Minusta näytät vähän enkeliltä.
– Cheers, sanot ja kohotat lasiasi. Minä kilautan omani sitä vasten. Punaviini maistuu pehmeältä, huomenna minä joisin sitä jo laillisesti.

Kun olemme menossa nukkumaan, katson makuuhuoneen kelloa.
– Neljä tuntia siihen, että minusta tulee aikuinen, sanon.
– Aamun lapsi.
Yhtäkkiä minua alkaa itkettää. – Mikä hätänä? huolestut.
– Ei minusta ole aikuiseksi. En osaa ottaa vastuuta edes itsestäni saati sitten muista! Painat pääni rintaasi vasten ja silität hiuksiani. Tunnen sydänrytmisi poskellani. – Kun vain saisin vielä hetken olla juuri niin lapsi kuin haluan, kuiskaan ja kierrän käteni ympärillesi.
– Meidän pieni täysi-ikäinen, huokaat ja syleilet minua tiukemmin. Nostan päätäni hieman, jotta näen sinut.
– On niin hölmöä, että ensin odotan vuosia, että tulen aikuiseksi, ja sitten kun viimein tulen, teen siitä hirveän kriisin.
Naurat.
– Ihan sinua.
Aamulla saan sinulta samppanjapullon.
– Sopiva syntymäpäivälahja 18-vuotiaalle, sanot.

***

On lähes maaliskuun puoliväli, kun minä lähden kanssasi ensimmäistä kertaa Helsinkiin. Pääkaupunki on sateinen ja sumuisa. Ajat satamaan Kauppatorin lähelle. Kun nousen autosta, tuuli tuo hiukset silmilleni. Otat meistä valokuvan ja lähdemme kävelemään kohti Uspenskin katedraalia. Sinä otat valokuvan kaikesta. Rakastan sitä sinussa, miten osaat antaa pienillekin hetkille niin suuren arvon.

Uspenskin katedraali on matalan kukkulan laella. Sumu peittää sen kullatut tornit, joista kolme on puuttunut jo kauan. Siellä täällä kiemurtelee ohuita, harmaanvalkeita lumivanoja. Me kiipeämme kirkon luo ja menemme sisään. Se on suuri ja kaikuva. Ostamme rukouskynttilät ja pujotamme niiden päät pahvisiin suojiin, jottei steariini polta käsiämme. Katedraalissa ei ole vielä melkein ketään. Käymme suutelemassa ikoneita ja asetumme seisomaan kirkon etuosaan.

Kirkossa tuoksuu mirha ja ylösnousemus. Ihmisiä alkaa virrata sisään, monilla on kädessään rukouskynttilä. Uspenski ei ole koskaan ollut niin täynnä. Sinä seisot minun kyljessäni kiinni. Nouset varpaillesi ja otat kuvan täydestä kirkosta niin korkealta kuin yletät.

Seuraavan päivän iltalehdet kertovat, kuinka paljon ihmisiä oli katsomassa rakastetun laulajan, Kirkan, muistopalvelusta. Neljäkymmentä päivää oli kulunut hänen kuolemastaan. Minä ja sinä pääsemme Nelosen uutisiin kahdeksi sekunniksi. Siellä me vakavina ja hartaina teemme ristinmerkin oikealta vasemmalle.

Palveluksen jälkeen ajat meidät ravintolaan, jossa karjalanpiirakka munavoilla maksaa kymmenen euroa.
– Rahani eivät mitenkään riitä tänne, sanon. Minua nolottaa.
– Täällä on aika kallista, myönnät. – Hienostoravintola, lisäät ja virnistät. Sinä ostat meille molemmille. Jälkiruuaksi syömme leipäjuustoa ja lakkahilloa. Katselemme suurista ikkunoista, kuinka joku on uskaltautunut meren jäille, vaikka ne eivät ole olleet kovin vahvat koko tänä leutona talvena. Ravintolan ohi kävelee tyttö, joka ulkoiluttaa kania takkinsa sisässä. Vain pitkät korvat ja väpättävä kuono näkyvät.

Ennen kuin lähdemme kotiin, käymme Kirkan haudalla. Sen päällä on kynttilöitä, valokuvia, lyhtyjä, kukkia ja runoja. Olemme hetken aivan hiljaa. Minä en ole koskaan nähnyt ortodoksista hautausmaata aiemmin. Voin aistia sen pyhyyden, eikä siellä ole kylmä niin kuin luterilaisilla hautausmailla aina on.

***

Maaliskuun viimeinen viikonloppu, 2007

Kutsun sinut myöhäisiin syntymäpäiväjuhliin meille, kun vanhempani lähtevät Roomaan. Pukeudun vaaleanpunaiseen mekkoon, joka jättää olkapäät paljaiksi, ja kiharran hiukseni edestä korkkiruuville. Teen meille boolia, johon kaadan hedelmämehua, sitruunalimsaa ja pikkupullon Koskenkorvaa. Viipaloin sekaan tähtihedelmän, sen haaleanvihreät viisisakaraiset palaset jäävät uiskentelemaan kulhoon.
– Oletpa kaunis, sanot, kun avaan sinulle oven. Minä tahdon aina kuulla sen, sillä kukaan ei sano sitä samalla tavalla kuin sinä.

Istumme vuoteelleni ja minä esittelen sinulle vauvakuviani painavasta kansiosta.
– Onko sinulla kuvia itsestäsi pienenä? kysyn. Pudistat päätäsi.
– Ei kotona, porukoiden luona varmaan.
– Näytätkö joskus?
– Jos muistan.
Kun kansiosta on jäljellä vain tyhjiä, muovisia sivuja, laitan sen pois ja alan lukea sinulle ääneen kirjoittamaani tarinaa tytöstä, joka on olemassa vain itselleen.
– Surullinen, sanot, kun lopetan.
– Niin sen kuuluukin olla, myönnän ja selailen sivuja itsekseni.
– Siinä on valtavasti sinua.
– Liikaa.
Kierrät kätesi takaapäin ympärilleni. Taivutan päätäni niin, että näen kasvosi, ja yhtäkkiä minuun iskee valtava tunne, niin voimakas ja äkillinen, että se on kuin joku repäisisi varoittamatta iholle tiukasti takertuneen laastarin irti. Tahdon suudella sinua. Käännän säikähtäneenä katseeni toisaalle ja tunne kutistuu. En uskalla hetkeen katsoa sinua silmiin, ettet näkisi minusta, kuinka juuri halusin jotain, mitä en tule koskaan saamaan.

Kun neljän aikaan menemme nukkumaan, minun on kylmä. Painat minut itseäsi vasten ja ensimmäistä kertaa elämässäni nukahdan toisen ihmisen syliin.

***

Kun ensimmäistä kertaa näin sinut, olit pukeutunut punaiseen kansallispukuun, johon kuului pitsireunusteinen, valkoinen esiliina. Sinut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon. Oli loppiainen, maa oli musta, lumeton. Puhuimme muutaman sanan.
– Onneksi olkoon, sanoin. Kaulaasi oli pujotettu pieni hopeinen risti lumenvalkeassa satiininauhassa.
– Kiitos, vastasit ja hymyilit. – Koska sinut liitetään?
– Helluntaina, luultavasti.
Sinä lähdit sukulaistesi kanssa. Nyt siitä tuntuu olevan valtavan kauan aikaa, sillä niin paljon on tapahtunut.

Suuren paaston alussa helmikuussa me tapasimme varsinaisesti ensimmäisen kerran. Vietimme tyttöjen iltaa kummisi luona, joka oli yhteinen ystävämme. Söimme salaattia, paastoruokaa, ja katselimme Amadeus-elokuvaa. Sinä valokuvasit, kun leikin lattialla vanhan ja arvokkaan kissarouvan kanssa, joka piti minua hölmönä. Puhuimme elokuvista. Kummisi sanoi, että meidän on nähtävä Queen. Se oli juuri voittanut Oscareita ja se pyöri elokuvateatterissa siihen aikaan. Minä ja sinä päätimme mennä katsomaan sen kahdestaan seuraavalla viikolla.

Seisoin Plevnan aulassa ja katselin parhaillaan pyörivien elokuvien nimiä digitaalinäytöllä. Ä- ja Ö-kirjaimet eivät toimineet kunnolla. Samassa tunsin kätesi hartiallani ja käännyin. Suutelit minua kolmesti poskille ortodoksiseen tapaan.
– Hei, hihkaisin. Minusta oli hauska nähdä sinua. Jo silloin pidin sinusta, vaikka tuskin olin kanssasi viittäsataa sanaa enempää vaihtanut.
– Mennään ostamaan liput, ehdotit. Menimme kassalle ja meille kerrottiin, että sali on lähes täynnä. Saimme paikat kaukana toisistamme. – Niin ne Oscarit näkyvät lipunmyynnissä, sanoit. Minua harmitti vähän, kun en saanut istua vieressäsi, mutten sanonut mitään. Salissa kuitenkin huomasimme ensimmäisen rivin kaksi vapaata, vierekkäistä paikkaa ja istuimme niille. Sinä otit meistä kuvan.

Elokuvan jälkeen menimme meksikolaiseen ravintolaan. Istuimme puisille penkeille, sinä minua vastapäätä. Piilouduit ruokalistan taakse.
– Minun tekisi mieli pientä olutta, sanoit vähän ajan kuluttua. Laskit ruokalistaa ja katsoit minua kuin pieni lapsi, joka on tekemässä jotain pahaa. Minä tiesin: oli paastonaika.
– Niin minunkin, vastasin. – Ollaan yhdessä syntisiä.
Tilasimme oluet. Olin iloinen, ettet ollut tiukkapipo, sillä en minäkään aina jaksanut hurskastella. Ruuaksi tilasimme kahden hengen annoksen, jossa oli friteerattuja juustojalapeñoja, salaattia, maissilastuja ja neljää eri dippikastiketta.
– Oikein paastoateria tämäkin, naurahdit.
– No niin on!
Sinä opetit minua kirjoittamaan hassuun digitaalikalenteriisi, jossa oli kosketusnäyttö ja kynä, jolla näytölle sai kirjaimia. Se ei ollut niin yksinkertaista kuin miltä se sinun käsissäsi näytti, mutta minulla oli hauskaa.

Jossain vaiheessa isäni soitti. Hän oli vihainen, kun en ollut tullut kotiin, sillä hän ei ollut pitänyt minulle ajotunteja pitkään aikaan. Välttelin katsettasi ja koetin olla sanomatta isälleni muuta kuin välttämättömimmän. Kun lopetin puhelun, et kysynyt mitään. Lähdit ajamaan minua kotiin illalla.
– Onko kaikki hyvin? kysyit, kun olin hiljainen. Minä en vastannut, jokin painoi kurkkuani niin, että pelkäsin sanojen muodostamisen särkevän sen palasiksi. Yritin hymyillä, mutta sen sijaan tulivat kyyneleet. – Pysähdytäänkö? Vastausta odottamatta kaarsit auton tien reunaan. Silitit polveani hieman. – Haluaisitko tulla käymään meillä?
Katsoin sinua silmiin ja nyökkäsin.

Ajoit minut sinun luoksesi. Ensimmäinen, minkä huomasin kodissasi, oli ikoniseinäsi pianon yläpuolella. Teit ristinmerkin ja sytytit katosta roikkuvaan lampukkaan tulen.
– Ottaisitko mehua? kysyit.
– Kiitos, vastasin. Tutkin kiinnostuneena kotiasi. Jokaisessa huoneessa oli kultareunaisissa kehyksissä kuva miehestä. Arvasin hänet aviomieheksesi. Hän oli komea, karhumainen. – Miksi sinulla on ”parane pian” -kortti Phuketin sairaalasta? utelin. Tarkastelin jääkaappisi ovea. Siihen oli kiinnitetty magneetilla englanninkielinen kortti, josta roikkui vaaleanpunainen satiininauha.
– Se on sellainen muisto, sanoit enkä jäänyt pohtimaan sen enempää. Puhelimeni soi. Tiesin jo, että se oli äiti tai isä, ennen kuin vastasin. Äiti ei ollut mielissään.
– Missä helvetissä sinä olet? hän huusi puhelimeen.
– Ystävän luona, vastasin. Istuin eteisen matolle puhumaan. En halunnut sinun taas kuulevan, kun riitelen vanhempieni kanssa. – Voin minä tulla kotiinkin, lisäsin.
– No ei tarvitse tulla, herätit jo, äiti kivahti ja sulki puhelimen. Kuuntelin tuuttausta hetken. Samassa minusta tuntui orvolta. Painoin pääni polviini ja jäin käpertyneenä istumaan hämärään eteiseen.
– Minä kuulin, kuiskasit keittiön oven suusta. Istuit viereeni ja otit minut syliisi. Myöhään yöhön me kuroimme sylikkäin toinen toistemme syviä haavoja umpeen. Eteisen matto pisteli reisiämme.

Seuraavana päivänä lähetit minulle tekstiviestin kouluun: ”Kuvittele: jos papit käyttäisivät eteisen mattoa, he saisivat takuulla paljon parempia synnintunnustuksia!”

***

Pääsiäinen. Paasto on viimein ohi. Ennen puoltayötä haet minut kotoa kirkkoon. Olen pukeutunut kermanvalkeaan mekkoon, jossa on leveät hihat ja joka imee valonsäteitä. Sinulla on ylläsi sama kansallispuku, jota käytit, kun sinut liitettiin seurakuntaan. Hätkähdän ymmärtäessäni, että olen tuntenut sinut vasta niin lyhyen hetken, ettei se meidän kummankaan elämässä merkitse mitään, ja sen merkityksettömän elämänpalasen aikana sinusta on tullut minulle korvaamaton.

En ole koskaan aikaisemmin nähnyt kirkkoamme niin täynnä. Ostamme tuohukset ja pujottelemme ihmisten välistä ikoneiden luo. Siellä täällä näen tutun ja vilkutan. Katulamppujen kylmä valo siivilöityy heikkona ikkunoista sisään ja viiruttaa lattian. Minä katson Jumalansynnyttäjää silmiin ja pyydän, että hän rukoilisi Poikaansa minun puolestani. Tuohukseni saa tulen, sydänlanka alkaa mustua. Pystytän kynttilän ainoaan vapaaseen aukkoon telineessä. Kirkko on verhottu pilvenvalkoiseen, pääsiäisen väriin. Kankaiden kultalangat kimaltavat satojen kynttilöiden liekkiä. Se on minun turvapaikkani, siellä minä olen kokonainen, onnellinen.

Jään kanssasi kirkon etuosaan. Pappi tulee Kuninkaan porteista alttarin eteen valkoisissa ja aloittaa jumalanpalveluksen. Pääsiäisen palvelus säteilee suurta riemua siitä, että meidän Herramme on voittanut kuoleman. Me itkemme ja nauramme yhtä aikaa, kun pappi huutaa kreikaksi, slaaviksi, ruotsiksi, englanniksi, eestiksi ja suomeksi, että Kristus on noussut kuolleista.
– Totisesti on! vastaa seurakunta kaikilla niillä kielillä, joita osaa. Alttarin edessä on valtavasti ruokaa ja viiniä. Kasan päällimmäisenä on kulitsoja, perinteisiä ortodoksisia pääsiäispullia, joiden päälle on tehty taikinasta kyrilliset kirjaimet XB, Hristos voskrese, Kristus nousi kuolleista. Muutamien kulitsojen keskelle on tökätty tuohus. Ruoka on siinä, jotta pappi siunaisi sen pyhällä vedellä.

Jumalanpalvelus päättyy aamuviideltä, jolloin me menemme seurakuntasaliin aamukahville. Sinä olet saanut oman kulitsasi siunattuna takaisin. Murrat siitä minulle ja muille pöydässämme istuville palan. Puolitutut seurakuntalaiset luulevat meitä siskoiksi. Olet suunnitellut pääsiäisjatkoja sinun luoksesi, muttet ole kutsunut ketään kuin vasta kirkossa. Kukaan ei ole tulossa paitsi minä.

Kun lähdemme seurakuntasalista autolle, aurinko nousee kirkon takaa. Tienvarteen parkkeerattujen autojen ikkunat ovat huuruiset ja meidän hengityksemme tiivistyy kosteaksi höyryksi. Autossasi on lähes yhtä viileää kuin ulkona. Käännät avainta virtalukossa, ja radiosta alkaa kuulua aamuohjelmaa.
– Minä haluaisin oikeastaan mennä yksin kotiin, sanot, kun käännymme liikennevaloista yliopiston viereen. Vilkaisen sinua, mutta katseesi on tiessä. Nielaisen.
– No… Voithan viedä minut, vastaan hiljaa.
– Harmittaa, kun kukaan ei tullut, vaikka varta vasten järjestin jotain. Tuskin olisin kovin hyvää seuraa.
Puren huultani enkä sano hetkeen mitään. Maisemat vaihtuvat ikkunan takana.
– Voimmehan me juhlia yhdessä, ehdotan varovasti. – Minä voin pitää sinulle seuraa. Ei sinun tarvitse pitää minulle.
– Juhlitaan sitten pienimuotoisesti kahdestaan, myönnyt. Katsot minua hetken ja katuvalot heijastuvat silmistäsi pieninä tähtinä.

Kun saavumme sinun luoksesi, kaadat meille kuohuviiniä. Pienet kuplat kiirehtivät lasin pohjalta pintaan hengittämään. Keinutan itseäni upottavan pehmeässä televisiotuolissa, sinä istut minun viereeni toiseen tuoliin. Otat kaukosäätimen käteesi.
– Katsotaan Uspenskin pääsiäispalvelusta, ehdotat ja etsit nauhoituksen digiboksistasi. Joka vuosi pääsiäisen palvelus lähetetään jostain Suomen ortodoksikirkosta suorana. Käperryn televisiotuoliin ja otan karhean koristetyynyn syliini. Kuva Uspenskin katedraalista täyttää ruudun.
– Miksi noilla papeilla on tuollaiset tötsät päässä ja meidän papeilla ei? kysyn sinulta.
– Tötsät, kikatat.
– No en minä tiedä, miksi niitä sanotaan! Nuo tsydeemit kuitenkin.
– Voisimme tehdä ortodoksia-suomi-ortodoksia sanakirjan, ehdotat. – Tötsä tarkoittaa papin ja piispan päähinettä, tsydeemi kaikkea muuta.
Nauran sinulle ja juon lasini tyhjäksi. Sinä nouset kaatamaan meille lisää viiniä.

Aamu on jo kaunis ja kirkas, kun palvelus päättyy. Sinä istut kaivamaan videokaappiasi.
– Täällä pitäisi olla vielä yksi, sanot. – Meidän kirkostamme.
– Katsotaan sekin!
– Jos löydän sen… Tässä! nostat videon näkyvilleni. Taputan käsiäni. – Ota muna, kehotat laittaessasi videon nauhuriin. Minä tartun pöydällä olevaan Kinder-munaan ja alan kuoria sen suklaasisältöä esiin. Sinä otat itsellesi oman munan, kun olet saanut videon pyörimään. Me saamme samanlaiset lelut.
– Kristus nousi kuolleista! ilmoittaa tuttu pappimme televisiossa.
– Ei kai taas, huokaiset.
– Väärä vastaus, nauran. – Entä ”älä helvetissä”?
Katselen sinua. Meidän ilomme täyttää koko huoneen. Nousen ylös ja istun syliisi.
– Kiitos kun tulit tänne, sanot. Tunnen kuinka kaulakuoppani kostuu hengityksestäsi. Kätesi leikkii pitkien hiusteni latvoilla. – Minulla on ollut hauska ilta.
– Milloin sinä olet jättänyt minut yksin, kun minun on ollut paha mieli? kysyn.
Rutistat minua lujemmin.
– Kristus är uppstånden! kuuluu televisiosta.
– Jassoo, vastaat liioitellulla ruotsin aksentilla ja minä kikatan.

Olemme menossa vuoteeseen, kun huomaan valokuvan hyllyssäsi. Siinä nuori mies seisoo lentokoneen edessä ja hymyilee. Ikkunasta tunkeutuvat pääsiäisaamun auringonsäteet heijastuvat kuvasta.
– Kuka tuo on? kysyn.
– Kuka? Tulet katsomaan. – Ai, yksi kaveri vain, lentäjäajoilta.
Samassa minulle tulee outo tunne kuin et olisi täysin vilpitön. Tunne menee ohi enkä ajattele sitä sen enempää.

***

15. huhtikuuta 2007

Peiton alla sormenpääsi löytävät litteän vatsani, jonka kosketuksesi saa kohoilemaan kiivaammin. Olet niin lähellä, että huuleni kostuvat hengityksesi vesihöyrystä. Kun kätesi liukuu alemmas, lihakseni jännittyvät. Kiusoittelevan uteliaasti etusormesi pujahtaa pikkuhousujeni alle. Suljen silmäni ja värähdän, kun kielesi pehmeä kärki hyväilee ylähuultani.

Puhelimeni tärisee yöpöydällä kerran, kahdesti. Herään huoneeseen, josta hämärä on vienyt värit ja jossa sinua ei ole. Tasaan hengitystäni hetken ennen kuin tartun puhelimeeni ja luen tekstiviestin poikaystävältäni: ”Hei kulta, nähdäänkö tänään?” Hän on palannut työmatkalta. Lasken puhelimen vatsalleni ja tuijotan kattoa. Yritän olla ajattelematta unta, mutta häpeä punaa silti poskeni. Huokaisen syvään, otan puhelimen käteeni ja vastaan: ”Nähdään vain.”

Koulupäivän jälkeen kävelen kaupungille aurinkoistuvassa kevätsäässä. Soittaessani kerrostaloasunnon ovikelloa mietin, mitä sinä teet nyt. Oven avaa pitkä ja lihaksikas amerikkalaismies, josta pidän valtavasti. Suutelen häntä nopeasti. En ole koskaan pitänyt pitkistä suudelmista ja hän tietää sen. Istumme olohuoneen sohvalle ja hän puhuu minulle kauniilla, puhtaalla amerikanenglannilla:
– Kuule… En halua painostaa sinua, ja siksi tämä tuntuukin niin hölmöltä. En voi olla suhteessa ilman fyysisyyttä, se on niin kovin luonnollinen asia minulle.
Katselen käsiäni. Olemme olleet kolme kuukautta yhdessä poikaystäväni kanssa, enkä ole vieläkään suostunut hänen kanssaan sänkyyn. Ymmärrän hänen turhautumisensa. Lisäksi syyllisyys unesta painaa minua. – Mutta en tosiaan halua painostaa… hän toistaa, mutta keskeytän:
– Hiljaa.
Istun hajareisin mieheni syliin, suutelen häntä ja otan paitani pois. Samalla hetkellä osa minua katoaa.

Sinä iltana harrastan seksiä poikaystäväni kanssa. Hetkittäin itsekurini pettää enkä voi mitään sille, että kuvittelen sinut hänen paikalleen.

***

24. huhtikuuta 2007

Lähdemme äidinkielen kurssin kanssa teatterimatkalle Helsinkiin. Minä olen laskenut päiviä siihen, sillä yhden lipun jäätyä ylimääräiseksi sain kutsua sinut mukaan. Kolmelta iltapäivällä ajat autosi hiekalle meidän koulumme parkkipaikalle. Minä juoksen sinua vastaan. Hengitän parfyymisi tuoksua, kun painat minut itseäsi vasten. Toivon ajan pysähtyvän, mutta se jatkaa, enkä minä enää pian kosketa sinua.

Linja-auto saapuu. Me varaamme etupenkkipaikan. Katselen ikkunasta pilvien tummentamaa katua. Sinä riisut takkisi ja ripustat sen bussin koukkuun. Otat meistä valokuvan järjestelmäkamerallasi.
– Minulle tuli iso pää, tuskailet, kun katsot kuvaa.
– Älä valita! Itse tunget aina pääsi eteen, sanon ja hipaisen olkapäätäsi. Et reagoi kosketukseeni mitenkään.

Helsingissä kaikki lähtevät syömään eri paikkoihin. Me päädymme Kampin alueelle Fazer-ravintolaan, jonka näyteikkuna on täynnä vaaleanpunaisia suklaaunelmia.
– Et kai sinä taas tuonut minua porvariravintolaan, jossa pystyn hädin tuskin maksamaan vessassa käynnin? parahdan.
– Sano vain, mitä sinä haluat. Voin maksaa meidän molempien, lupaat.
– Kiitos, sanon ja hymyilen sinulle vähän. Minua nolottaa olla siivelläsi, mutta toisaalta on ihanaa päästä kanssasi ravintoloihin, joihin en muuten koskaan menisi. Tilaamme molemmat kaksi eri tavoin täytettyä pientä leipää ja viinilasilliset. Komea tarjoilija ei kysy henkilöllisyystodistustani, kun ostan viiniä.
– Minulla olisi tämäkin, sanon ja virnistän. – Se on ihan uusi ajokortti, eikä kukaan ikinä kysy sitä.
Tarjoilija virnistää minulle takaisin ja sinä nappaat valokuvan, kun ojennan ajokorttini hänelle.
– Katsotaan nyt sitten oikein tarkasti, hän sanoo.

Syötyämme lähdemme Kansallisteatterille, jota sinä olet opettanut minut kutsumaan Ankallisteatteriksi. Teatterin edessä valokuvaat Aleksis Kiven patsasta ja puluja. Katselen vuorotellen sinua ja Kiveä, joka istuu jalat ristissä ja on uppoutunut omiin satavuotisiin ajatuksiinsa. Kyykistyt varovasti, jotta saisit pulusta lähikuvan. Se lehahtaa kauemmas ennen kuin kamera räpsähtää. Samalla hetkellä aurinko kurkistaa pilvien takaa ja kevätpäivä kirkastuu.

Kun menemme sisään teatteriin, vahtimestari kutsuu minua neidiksi ja sinua rouvaksi. Hän toivottaa meidät tervetulleiksi. Aula kaikuu. Seinillä päättömien mallinukkien yllä on vanhoja asuja. Minä ihastun vihreään samettimekkoon, jossa on pitkät, leveät hihat ja kultakirjailut. En osaa paikallistaa, miltä vuosisadalta se on, etkä sinäkään ole aivan varma. Valokuvaat minut puvun vieressä.

Teatterissa istun viereesi niin lähelle, että käsivarteni on kiinni sinun käsivarressasi. Mietin, huomaatko sitä laisinkaan. Kun valot himmennetään, näen kasvojesi ääriviivat. Tahtoisin sipaista poskeasi. Yritän etsiä tekosyytä siihen, karannutta hiusta tai roskaa, mutta sellaista ei löydy. Puristan käteni nyrkkiin.

***

12. toukokuuta, 2007

Euroviisuviikonloppu oli elämäni hämmentävin. En ollut varautunut kuulemaan sinulta niitä asioita, joita silloin kuulin. Samalla olin onnellisin aikoihin, sillä sinä luotit minuun. Sinä halusit kertoa minulle, mitä sinun elämässäsi oli tapahtunut.

Istun uudentuoksuiseen mustaan Citroëniisi, kun tulet hakemaan minut kotipihasta. On aamupäivä, aurinko paistaa taivaalta, jossa lainehtii repaleisia pilviä.
– Moro, sanot.
– Moi!, hihkaisen.
– Onhan sinulla tarpeeksi vaatteita mukana? huolehdit.
– On, äiti, vastaan ja luon sinuun älä jaksa -katseeni. – Minulla on repussa vielä villapaita, ja tämä takki on lämmin.
– Hyvä. Mennään sitten! Helsinkiä kohti.
Laitat vilkun päälle ja kotipihani katoaa näkyvistä. Olen taas sinun kanssasi siinä maailmassa, joka on kaunis ja erilainen, turvallisella tavalla tuntematon. Sinun avullasi uskallan tutkia sitä lisää.

Moottoritiellä kytket vakionopeudensäätimen. Vilkaiset olkasi yli ja vaihdat kaistaa.
– Haluan kertoa sinulle jotain, sanot. Äänesi on arkinen, enkä voi mitenkään arvata, mistä aiot puhua. Katson sinua ja odotan. – Ihmiset, joiden luo olemme nyt menossa, ovat vähän erilaisia. He ovat transsukupuolisia, kaksi heistä vastarakastuneita toisiinsa… Onko se sinulle ok? Voimme tietysti lähteä illalla kotiin, jos haluat.
Innostun, niin kuin aina kaikesta uudesta.
– En halua! Eihän siinä ole mitään vikaa.
– Hyvä, sanot ja katseemme kohtaavat. Näen silmistäsi, ettei siinä ollut kaikki. Puren huultani. – Ei se ollut varsinaisesti se, mitä halusin sanoa. Ohitat edessä ajavan rekan. Katson peilistä, kuinka se jää taakse. – Minäkin olen käynyt sen läpi.
Hiljaisuus. Maisema vaihtuu ikkunan takana nopeasti. Mistä sinä puhut?
– Minkä?
– Sukupuolenkorjauksen.
Identiteettikriisi, ajattelen. Sellaisia tulee kaikille joskus. Sinä puhut identiteettikriisistä, joka sinulla on joskus ollut.
– Okei…
En tiedä, mitä muuta sanoa. Olemme taas hiljaa. Uuden auton moottori hurisee pehmeästi. Minusta alkaa tuntua, etten ole ymmärtänyt kaikkea.
– Mitä sinä siis tarkoitat? kysyn.
– Synnyin poikana.
Minua alkaa huimata. Yritän pitää katseeni tiessä, ettet huomaisi. Samassa kaikki selittyvät itsestään: lentäjävalokuva, Phuketin sairaalan parane pian -kortti, haluttomuutesi näyttää lapsuuskuviasi.
– Onko kaikki hyvin? kysyt.
– On, vastaan eikä se ole valhe. – Minä vain… hämmennyin. En tiedä tästä aiheesta mitään.
– Voit kysyä minulta mitä vain tahdot, lupaat.
Mietin hetken. Pääni on sekaisin kysymyksistä, mutta yksikään ei nouse kielelleni asti. Kaikista tärkein on sanottava ensin:
– Tiedäthän, ettei tämä muuta mihinkään sitä, että välitän sinusta valtavasti?
Tartut käteeni ja tunnen lämpösi virtaavan iholtasi iholleni juuri sellaisena kuin se on aina ollut.
– Kiitos. Se on tärkeää minulle.
Loppumatkan aikana en anna sinulle hetken rauhaa. Jokainen kysymys tuntuu siltä kuin se olisi sanottava heti. Mikä sinun nimesi oli, milloin leikkaus tehtiin, sattuiko se, milloin ymmärsit, ettet ole poika…

Kun me seisomme helsinkiläiskerrostalon juurella, minun on vaikea eritellä tunteitani. Ne ovat tiivistyneet pieneksi lankakeräksi sisääni, ja pelkään, millä voimalla kerä avautuisi.
– Sano, jos sinusta alkaa tuntua pahalta, pyydät. Nyökkään. Ovi tullaan avaamaan meille, sillä summeri ei toimi. Iloinen ja lihava pitkätukkainen mies vihreässä t-paidassa päästää meidät sisään. – Tässä on Jii, esittelet. Kättelen miestä. Pidän hänestä heti.

Kiipeän portaat kolmanteen kerrokseen. Jiin asunnossa ei tuoksu miltään toisin kuin vieraissa asunnoissa yleensä. Asetamme laukkumme lattialle ja istuudumme olohuoneen sohvalle. Jii tarjoilee meille viiniä korkeista laseista.

Lähdemme kävelemään keskustaan päin ja mitä kauemmas Ruoholahdesta tulemme, sitä enemmän ääniä ja ihmisiä näemme. Pysähdymme oluelle katukahvilaan Stockmannin eteen. Sinä sytytät tupakan, katson, kuinka sen savu kiemurtelee korkealle ja hajoaa näkymättömiin. Ojennat tupakan minulle. Poltan vähän, ja suuhuni jää paha maku.
– Jatketaanko matkaa? kysyt, kun pahvimukimme ovat tyhjät.
– Senaatintorille! hihkaisen. Kerään mukit kasaan ja vien ne roskiin.

Senaatintori on vielä hiljainen. Minä puhallan saippuakuplia, sinä ja Jii seuraatte niiden perhosmaista lentoa tuulen mukana. Kun ilta alkaa hämärtyä, suuret valkokankaat torin molemmin puolin heräävät eloon. Ihmisiä on virrannut joka puolelle, enkä enää näe tyhjää paikkaa, kun nousen varpailleni. Jii lähtee kotiin ja me jäämme seuraamaan finaalia kahdestaan. Puolessa välissä lähdemme homobaariin, sillä Euroviisuja homompaa tapahtumaa ei ole. Helsingin yö on jännittävä. Jos olisin yksin, pelkäisin, mutta sinun kanssasi seuraan uteliaana pääkaupungin vilinää ja sykettä. Baarissakin katsotaan Euroviisuja. Me ostamme oluet enkä minä voi olla vilkuilematta tanssilattian reunalla sylikkäin istuvaa keski-ikäistä miesparia. Kun Serbia esiintyy, huomaan silmiesi kostuvan. En ihmettele sitä; kappale on valtavan kaunis. Se on ollut meidän suosikkimme semifinaaleista lähtien. Sanaakaan sanomatta kierrän käteni ympärillesi ja ennen kuin ehdin edes huomata sitä, me tanssimme. Baari katoaa, ihmiset katoavat. On vain sinä ja minä, musiikki, tuoksusi ja kosketuksesi. Minä toivon, ettei laulu ikinä päättyisi.

– Mennään Senaatintorille ennen kuin pisteidenlaskenta alkaa, ehdotat ja jätämme baarin, mutta Senaatintori on suljettu punakeltaraitaisella puomilla. Järjestysmiehet huomioliiveineen kieltävät ihmisiä menemästä pidemmälle, mutta me pujahdamme heidän ohitseen. Saavumme torille juuri sopivasti seuraamaan Suomen esitystä, joka on viimeisiä. Pisteidenlaskenta alkaa, ja joka kerta, kun Serbia saa täydet pisteet, me syleilemme toisiamme. Minä odotan tosissani jokaista kahtatoista pistettä. Kun Serbia voittaa, hyppään syliisi, eivätkä jalkani hetkeen kosketa maata.

Me nukumme yhteisellä kulmasohvalla päät vastakkain. Kun tulee pimeää ja hiljaista, aikaa ajatuksille, tunteideni lankakerä avautuu kyynelinä, jotka kastelevat tyynyn. Sinä kuulet minun itkevän.
– Älä suotta, kuiskaat ja otat minua kädestä.
– Minä en tiedä, mitä ajatella.
Puristan kättäsi. – Tänään on tullut niin paljon uutta. Tarvitsen vain hetken aikaa, jotta ymmärrän…
Silität hitaasti peukalollasi minun sormiani. – Kiitos, kun luotit minuun, sanon.
– Ansaitsit tietää. Me emme ole mitään seurakuntatuttuja enää.

***

Helluntain aatto, 2007

Minä voisin viettää vessassasi tunteja. Se on persoonallisin koskaan näkemäni vessa. Seiniä hädin tuskin näkyy lehtileikkeiden, valokuvien, teatteri- ja muiden lippujen sekä lukuisten pikkuesineiden alta. Joka kerta siellä käydessäni näen jotain, mitä en ole ennen huomannut. Tällä kertaa se on valokuva leveästi hymyilevästä keski-ikäisestä aasialaismiehestä toisen miehen kanssa. Jälkimmäisen tunnistan Karhuksi muiden kuviesi perusteella.
– Kuka tuo aasialaismies on tuossa yhdessä kuvassasi? kysyn, kun palaan vessasta viereesi saunan lauteille. Mietit hetken.
– Ai niin, se kuva vessan seinällä. Hän on lääkärini. Thaimaasta. Hän leikkasi minut, selität. Nyökkään.
– Mitenköhän en ole osannut katsoa? Koko talo on täynnä vihjeitä, ihmettelen.
– Monet meikäläiset hävittävät menneisyytensä. Minä en ole oikeastaan kokenut siihen tarvetta.
Minusta tuntuu vaikealta ottaa sinun kanssasi transsukupuolisuus esille, vaikka joka päivä mieleeni tulee lisää kysymyksiä. Pelkään, että sanon jotain väärin ja loukkaan sinua.

Minua alkaa heikottaa ja lähden pois saunasta. Istun kylpyhuoneen kylmälle lattialle. Kuukautisteni ensimmäinen päivä ja sauna eivät ole hyvä yhdistelmä, olin unohtanut sen. Sinä tulet pian perässäni. Silität päätäni.
– Onko kaikki hyvin? Olet valkoinen.
– Minun ei pitäisi mennä saunaan, kun on kuukautiset, sanon ja nojaudun jalkoihisi, kun istut puujakkaralle viereeni. Kierrät kätesi ympärilleni.
– Meikäläisillekin on nykyään kehitelty pillereitä, joilla saa aikaan kuukautiset. Tai pitäisi saada, kerrot.
– Oikeastiko? hämmästyn.
– Kokeilin niitä kerran, mutta niistä tuli vain paha olo ja pää kipeäksi.
Hymähdän.
– Sitten tiedät kuule ihan tarkalleen, miltä kuukautiset tuntuvat, sanon. Samassa näen punaisen vanan värittävän kaakeleiden uomia ja valuvan hitaasti viemäriä kohti. Ymmärrän suojani pettäneen. Sinä et ole huomannut, joten koetan peittää veren siirtämällä jalkaani, mutta sitä on jo niin paljon, ettei se ole mahdollista. – Voi ei, parahdan. Sinä nouset ylös.
– Ei se mitään, rauhoittelet ja otat suihkun. – Eihän se kylpyhuoneen lattialla haittaa. Suihkutat veren viemäriin. – Jaksatko nousta?
Nyökkään ja nousen jaloilleni. Otan suihkun sinulta.
– Saat kyllä olla iloinen, ettei sinulla ole kuukautisia, huokaisen.
– Miten niin? kysyt ja äänesi viilenee hetkessä. Ymmärrän sanoneeni väärin, mutten osaa enää korjata.
– Halusin sanoa… Niistä on vain haittaa. Ne sotkevat, ne tekevät kipeää… yritän.
– Mutta ne kuuluvat naiseuteen.
Tunnen oloni avuttomaksi.
– Anteeksi, en tarkoittanut sitä sillä tavalla, sanon ja kyyneleet polttavat kurkkuani. Minulla on täysi työ olla päästämättä niitä silmiin asti.
– Ei se mitään, vastaat ja aavistus viileyttä äänestäsi on poissa. – Ja tiedänhän minä, että tämänikäisenä ne loppuisivatkin kohta.
– Et sinä ole vanha.
Käännyt katsomaan minua ja hymyilet vähän.

Illalla sytytät lukuvalon. Minun on lämmin peiton alla. Otat sinisen ehtoollisrukousvihon ja kysyt:
– Jännittääkö sinua?
Kohautan hartioitani.
– Ehkä vähän.
Huomenna minut liitetään ortodoksiseen kirkkoon. Olen odottanut sitä kauan. Avaat ensimmäisen sivun kirjasta ja alat lukea ääneen. Minä painan pääni sinun olkapäällesi, ja se kastuu kyynelistäni. Me molemmat itkemme rukousten loppuun asti. Se on eräs niistä taianomaisista hetkistä, joiden en soisi päättyvän. Olen niin lähellä sinua, ettei meidän välillämme tunnu olevan mitään, ei vuosia, ei ajatuseroja, ei yhtään mitään.

***

Helluntai, 2007

Aamulla lähdemme kirkkoon kerrankin ajoissa. Sataa hiukan, vaikka taivas on melkein selkeä. Vanhempani, mummini ja uskonnon opettajani odottavat meitä portilla. Kiiruhdan halaamaan opettajaani, minulle on tärkeää, että hän tuli. Hän on opettanut minua pienestä seitsemäsluokkalaisesta lähtien. Sydämeni jyskyttää rintalihastani vasten, kun vien tuohuksen kullanväriseen telineeseen. Tänään minusta tulisi se, joka oikeasti olen.

Luen uskontunnustusta paperista ja kaikki ovat hiljaa selkäni takana. Kuulen oman ääneni hennon kaiun.
– Tunnustan yhden kasteen syntien anteeksi antamiseksi, odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää, Aamen, lopetan ja ojennan lapun rippi-isälleni. Olisin osannut uskontunnustuksen ulkoakin. Pappi pujottaa kaulaani hopeisen ristin. Kun käännyn ympäri, huomaan poikaystäväni takarivissä. Hän on niin pitkä, että hänen päänsä näkyy muiden yli. Hymyilen hänelle. Hän vilkuttaa. Katseeni harhailee sinuun, ja tunnen niin paljon enemmän kuin poikaystävääni katsellessa. Silti pakotan itseni hänen luokseen.
– Hei kulta, hän kuiskaa ja antaa minulle pienen suukon.
– Hei.
Otan häntä kädestä ja palvelus jatkuu. – Mennäänkö tuonne? kysyn ja osoitan sinua. Menemme. Sinä hymyilet, kun huomaat meidät.

Jumalanpalvelus päättyy, ja minä varaan meille pitkän kahvipöydän. Istun sinun viereesi. Annat minulle suloisessa rasiassa pitkän vihreän rukousnauha, jota olen toivonut, sekä käsinmaalatun enkelikortin. Olemme suunnitelleet tekevämme jotain yhdessä kirkkoon liittämiseni kunniaksi. Poikaystäväni juttelee kummini kanssa työstään nopealla englannilla. Kun olemme lähdössä, hän kysyy, mitä olen aikeissa tehdä. Sanon luvanneeni olla sinun kanssasi. Hyvästelen hänet suukolla ja pujottaudun autoosi.
– Etkö sinä olisi halunnut olla Johnin kanssa? kysyt.
– Hänen piti mennä töihin, valehtelen. Tosiasiassa minä haluan olla vain sinun kanssasi nyt, mutten uskalla sanoa sitä.
– Mihinkäs mennään? kysyt.
– Ei ainakaan Helsinkiin, siellä olemme aina nykyään.
– Joo, ei Helsinkiin, myönnät. Otat kartan hansikaslokerostasi. Tarkastelen sitä.
– Entäs Rauma? En ole ollut siellä varmaan koskaan, ehdotan.
– Minunkin viime kerrastani taitaa olla aikaa, sanot. – Mennään sinne!
Kaivaudun syvemmälle penkkiin, kun lähdet ajamaan. Minusta on ihanaa olla kanssasi autossa pitkiä matkoja. Silloin voi jutella kiireettömästi, ajatuksella, ja tiedän, ettet häviä minnekään tai puuhaile muuta.
– Tässä taitaa olla lähellä tsasouna, pohdit, kun alamme lähestyä Nokiaa. Tsasouna on ortodoksinen rukoushuone, kuin pieni kirkko. Katselen ympärilleni epäilevästi. Joka puolella on peltoa ja peltojen takana omakotitaloja.
– Olet nähnyt unta, sanon.
– Enkä, tässä on ihan varmasti jossain tsasouna, intät. Käännyt pikkutielle, ja hiekka rutisee auton renkaissa. Auto tärisee, kun ajamme eteenpäin kahtakymmentä kilometriä tunnissa. Molemmat siristämme silmiämme nähdäksemme mahdollisimman kauas. – Ei täällä taida mitään olla, luovutat, mutta juuri, kun olet kääntämässä auton ympäri, näemme oikealla ruskean puurakennuksen, jonka katolla on kimalteleva ortodoksiristi ja pikkuinen kultakupoli. Talo on kuin kirkon pienoismalli. Pysäytät auton sen tyhjälle hiekkapihalle. Kipitän kokeilemaan ovea, mutta se on lukossa.
– Höh, petyn.
Valokuvaat minua tsasounan edessä, kun pellon läpi meitä kohden kävelee perinteisen maanviljelijän näköinen mies. Hänellä on kädessään avain, jossa on suuri, puinen avaimenperä.
– Haluatteko nähdä sisälle? hän huikkaa.
– Toki, vastaat.
Saamme yksityisesittelyn pikkuisessa rukoushuoneessa. Sinä otat valokuvia. Ostan kiveen maalatun ikonin.

Raumalla ei ole ketään. Kun kävelemme vanhan kaupungin läpi, ei yksikään ihminen eikä auto tule meitä vastaan. Kaupat on suljettu. Suurella, autiolla torilla teen kärrynpyöriä.
– Minun on nälkä, sanon, kun olemme kiertäneet vanhan kaupungin ja kirkon.
– Niin minunkin, vastaat. Etsit katseellasi ruokapaikkaa, mutta sellaista ei löydy. Ilma on niin lämmin, että ulkona tarkenee villapaidalla. Minä nautin kesän ensiaskeleista.
– Katso, raumalais-kiinalainen! hihkaisen ja osoitan punaista markiisia. Menemme sisään ja istumme pöytään. Pieni kiinalaisnainen silkkimekossa tuo meille ruokalistat. Puren huultani, kun huomaan, kuinka kallista ravintolassa on. Katselen hintoja ja pohdin, saanko yhtään mitään seitsemällä eurollani. Lopulta minun on pakko sanoa:
– Minulla ei ole rahaa syödä täällä.
En nosta katsettani ruokalistasta, vaikka tunnen sinun katsovan minua.
– No mennäänkö muualle? kysyt.
– Ei mikään muu paikka oikein tunnu olevan auki, sanon hiljaa. Huokaiset turhautuneesti.
– Ei sinun kanssasi ole kiva mennä mihinkään, kun sinulla ei koskaan ole rahaa.
Silmiäni polttaa. Puren hampaani yhteen.
– Menen käymään vessassa, sanon, kun olen varma, että ääneni pysyy kasassa. Nousen ylös ja kyyneleet vierivät poskilleni heti, kun olen kääntänyt sinulle selkäni.

Kun palaan vessasta, sinä hymyilet minulle.
– Otetaanko tämä? kysyt ja osoitat ruokalistaa. – Se on varmasti tarpeeksi iso meille molemmille. Osta sinä sitten vaikka jälkiruoka meille, niin minä maksan tämän.
Sillä hetkellä minä taas huomaan, kuinka rakas olet minulle.

***

30.6.2007 Helsinki Pride

– Viime kerralla kerroit minulle salaisuuden tässä kohtaa, sanon, kun lähestymme Kehä kolmosta.
– No, ei se niin salaisuus ole, vastaat. – Vaikka en minä sitä kaikille kerro enää nykyään.
Muotoilen lausetta hetken päässäni, ennen kuin sanon:
– Minusta olet tosi rohkea. Ihailen sinua.
Vilkaiset minua ja hymyilet vähän.
– Ei siihen rohkeutta tarvinnut. Se vain täytyi tehdä. Karhu oli korvaamaton apu.
– Uskon sen.
Katselen ikkunasta moottoritien viivoja. Haluaisin aina sanoa jotain viisasta ja lohduttavaa, kun Karhu tulee puheeksi. Kaikki sanat olisivat kuitenkin vain kliseitä ja kiusallisia latteuksia. Sipaisen käsivarttasi. Sinä olet kaunis, kun käännät katseesi tiestä minuun ja takaisin.

Saavumme Jiin luokse. Siellä valmistaudutaan juhliin. Tytöt meikkaavat ja kihartavat toistensa hiuksia. Halaan heitä. Minusta tuntuu, että olen kasvanut, ja olen ylpeä siitä. Talo on täynnä transihmisiä, eikä minusta tunnu yhtään oudolta. Sinulla on musta PVC-korsetti bileitä varten. Haluan kokeilla sitä ylleni. Kiristät nauhoja peilin edessä, ja tunnen, kuinka meitä katsellaan.
– Sinä olet meistä ainoa syntyjään nainen, sanot hiljaa. – Se on iso juttu tässä porukassa.
Hämmennyn. En ollut ajatellut asiaa ennen kuin sanoit sen. Minun tekee yhtä aikaa mieli piilottaa vartaloni ja esitellä sitä.

Kun olemme hetken istuneet ja juoneet viiniä, tilaamme taksin kaupunkiin koko joukolle. Kaisaniemessä on naistenbileet. Me istumme taksissa vierekkäin. Viini on saanut minut tuntemaan oloni kevyeksi ja huolettomaksi. Sinä katselet minua. Minä pysähdyn siihen katseeseen. Tyttöjen keskustelut vaimenevat, minä en ymmärrä niistä enää sanaakaan. Sinun tummansinisissä silmissäsi on kaikki se, mihin minä olen ihastunut.
– Anna pusu, sanot ja hymyilet vähän, ujosti. Minä kumarrun sinua kohti ja kun huuleni koskettavat huuliasi, olen hipaissut taivasta.

Sitten hetki on ohi. Kätesi sujahtaa sormieni väliin ja puristuu niiden ympärille. En tiedä, onko jotain uutta tapahtunut. En välitä. Olen niin onnellinen nyt, sinun kätesi kädessäni, huulipunasi maku huulillani. Varon nuolaisemasta sitä pois, sillä en tiedä, suutelemmeko me enää koskaan.
– Olen halunnut suudella sinua jo kauan, tunnustan varovasti.
– Niin minäkin sinua, myönnät. – Mutten ole uskaltanut.
Helsingin yö on kaunis ja pimeä. Me nousemme taksista käsi kädessä Kaisaniemen kohdalla ja menemme jonoon muiden kanssa. Meidän on kylmä ohuissa juhlavaatteissamme, se on hyvä tekosyy käpertyä syliin. Yhtäkkiä sinun sylissäsi tuntuu erilaiselta kuin ennen, syvemmältä. Painan pääni hartiaasi vasten ja suljen silmäni. Sinä sipaiset poskeani. Katson sinua. Ripsiisi on tarttunut pieni paakku maskaraa ja huulesi ovat huolellisesti punatut. Minun pieni, ujo suudelmani ei vienyt punaa pois. Värähdät hieman.
– Onko sinun kylmä? kysyn ja tiukennan otettani sinusta. Pudistat päätäsi.
– Ei tässä.
Suusi painuu suutani vasten niin, että minun on hengitettävä nenän kautta. Kiedot sormesi niskalleni ja hyväilet sen pellavamaisia hiuksia. Kielesi löytää omani, se on pehmeä ja lämmin. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta ei tunnu kuin tukehtuisin kielisuudelmaan, vaan ymmärrän, mitä varten ne on keksitty. Vihdoinkin olen lähellä sinua. Minä en tiedä enkä välitä, katsovatko ihmiset meitä. Nautinto on sulkenut silmäni, annan käteni seikkailla sinun selälläsi ja kieleni hyväillä sinun kieltäsi.

Se on meidän iltamme. Ei ole montaa hetkeä, jolloin päästämme toisistamme irti. Baarin piha näyttää Välimeren maan terassilta lehtikatossa pujottelevine valoketjuineen. Me istumme sylikkäin tuolilla, ja ihmiset menevät ohi. Meille sanotaan, että olemme suloiset yhdessä.
– Menen pissalle, sanon ja nousen ylös.
– Minäkin tulen.
Kipitämme nurkan taakse vessaan ja tungemme itsemme samaan pieneen koppiin kuin kaksi pikkutyttöä. Kun tulemme ulos, meitä vilkuillaan huvittuneina.

Aurinko alkaa nousta, ja me kävelemme kahdestaan rantaan valokuvaamaan purppuraa. Kuulen hengityksesi juhlien metelin jälkeisessä hiljaisuudessa. Suutelen sinua, ja lokki sukeltaa aamun värjäämään veteen.

***

Minä en ole nähnyt sinua vuosiin. Toissa jouluna suutelin ja itkin joulukorttisi muistoista märäksi. Viime jouluna et lähettänyt korttia. Soitin sinulle, mutta numerosi ei ollut käytössä. Naisenääni linjalla oli kylmä, asiallinen ja tyhjä. Kuuntelin nauhoituksen kaikilla kielillä ennen kuin painoin punaista luuria.

Vuokra-asuntoni on syksystä pimeä. Jostain tulee sinun tuoksusi. Suljen silmäni ja hengitän. Tuoksu katoaa, ja toivon, ettei minua olisi.