Pientareessa on koirankusenmentäviä rakoja,
kun kävelen auringonlaskun raidoittamaa tietä taloon,
jossa ei ole huoneita.
Puut on riivitty pois metsästä, se oli lapsena minun.
Kirkon seiniin oli kaiverrettu kärsimysnäytelmä.
Anna minun nukahtaa sinuun,
sinussa,
jotten koskaan ymmärtäisi,
että tämä maailma on paha.
Farkkukangas on turtunut reiteen kiinni, jonkun täytyy
koskea,
niin olen olemassa:
räkävana lipoo alahuulta,
iholla riippuva tuoksu
hengittää itsensä höyryksi,
kun kävelen auringonlaskun raudoittamaa tietä taloon,
jolle olen elinkautisvanki,
hitaaseen kuolemaan tuomittu.
Selite:
Kun kävelin enkelini luota "kotiin".
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kiitos kaunis!Kokoajan pyrin eteenpäin =)
Sulla on ihanan aitoja kuvailuja,vähän ahdistavaikin.
oho, vau. upea kaiken ahdistuksen keskellä. Etenkin kolme viimeistä riviä iskivät aivan täydellä teholla!
Hirmuisen aito runo, kosketeltavissa. En mä osaa sun runoja arvostella, voin vaan kummastella. Meidän pitäisi joskus jutella, olet ollut kaukainen.