Kuin korppi
kuolleen kelon latvassa,
yö siipensä levitti.
Katse pimeni,
ääni hiljeni.
Ehkä
epätoivon koskemattomuus
särkyisi
kuunvalon
hennosta
hyväilystä.
Ehkä se horjuisi
ikuisuuden reunalla.
Yksinäinen pilvi
lipui matalalta ohi
itkien.
Toiveikkuus tarrautui sormillaan
sen helmaan
valuen tyhjyyteen.
Taivas peilasi kuolemaansa
mustan veden syvyyksistä.
Sokea kansa
näki aamuauringon
epätietoisuus ikuisena varjonaan.
Ehkä huominen olisi erilainen
kuin eilinen,
mutta aika oli iätön,
muuttumaton
ja elämän tarkoitus
valehdeltua.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hypnoottista, kuten monet muutkin runosi.. Itse kaipaisin vähän tiiviimpää kerrontaa, mutta maaginen tunnelma siitä saattaisi kärsiä..
hei, tykkäsin tosi paljon tästä. ihanan surullinen ja epätoivoinen :) käytät aika jännää kieltä tässä, sopii loistavasti
No tässähän oli semmosta Edgar Allan Poe synkistelyä, joskin vähän abstraktimman oloista. Noin tyylillisesti rupesin ihmetteleen, että kannattaako pistää noin usein yhtä sanaa per rivi, kun se on vähän alleviivaavan oloista, mutta makuasiahan se.
Suunnattoman ankea, mutta toivo pilkistää siellä jossain. Pidin :)
pidin tästä...sai ajatuksia mieleen :D
Mieletön tämä runosi. Mystisen mustaa kerrontaa, johon kuolema sana on kuin ikuistettu kokoomaan tämän. Harvassa runossa jossa kuolema esiintyy, on oikeasti kauneutta ja sopivuutta.
Ja tähän tuo sana kuolema sopi paremmin, kuin yhteekään jonka aikaisemmin ole lukenut.
Syvää hiljaisuutta, tämä jätti mieleen.
Upea.
Jos elämän tarkoitus valehdellaan, niin kenellä on valta se valehdella?
Upea. Sanataidetta sanoisin.
Tykkäsin niin paljon, että menee suosikkeihin.
Koskettava runo<3
Siis huippuihana!:) Tykkäsin älyttömästi vaikka olikin surullinen!
Pidän siitä miten tämä monitasoinen runosi kuljettaa mieltäni sitä lukiessani. Runo haastaa ei pelkästään tunnelmoimaan vaan myös ajattelemaan ja se on hyvän ja laadukkaan runon merkki.