Reipashenkinen huviretki

”Huomenta veljet, toverit
herätkää jo kesäpäivään!
Aurinko ei milloinkaan ole ollut näin ihana.
Lämpöä riittää, vaan nyt toimintaa!
Suunnitelma täytäntöön!
Jo riittää nurmella makoilu,
uusi asuntomme on palatsi
tuon linnan sydämessä.
Tiedetään, se on sitadelli,
yhden muurin jälkeen aina toisen löydämme,
taisteluun kyllä varmasti joudumme
mutta nyt, sisulla matkaan!”
 
Kolme sotilasta saapuu ensimmäiselle portille.
 
”A, katso, portti on avattu!
Siis ’tervetuloa’ on sanottu!
Vaan eihän täällä ole ketään,
näinkö helpolla tämä kävikään,
miekat jäävät ruostumaan!”
 
”Ovela on herra tämän linnan”, sanoo toinen,
”vaikkei vastustusta kohdattu,
ei voitosta ole vielä sovittu.
Tilaa on täällä ja rauhaakin,
sitä riittää itse kullekin,
vaan ensimmäinen muuri oli korkea,
toinen tuossa kaksinkertainen.
Pitkä voi olla täällä ilomme,
kodit tänne rakennamme ja perheet perustamme,
vanhoiksi miehiksi vielä elämme,
mutta joku päivä, aavistan,
kivet haudoiltamme häviävät,
muurit vielä sortuvat ja meidät alleen litistävät.
Muistakaa, mihin pyrimme kaikessa tässä,
linnan sisin siintää horisontissa”.
 
Puhe toiset vakuuttaa,
eihän tällaiseen tyydy kukaan,
 pelko pois, ”jatketaan!”
 
Sotilaat saapuvat toiselle portille.
 
”Ja siitä sisään, että heilahtaa!”
Portti väkivalloin aukeaa!
Vaan mitä nyt näkyykään,
paikkaa ei samaksi tunnista kukaan.
Millä onkaan muurit miehitetty,
maa revitty ja tie ansoitettu!
Kauhut jääköön lukijan kuviteltaviksi.
 
”Kilvet ylös, tulee nuolta alas!
Meitä auttakoon panssari rakas”.
Välikkö ylitetään, portille saavutaan,
haavoja käydään nuolemaan!

”Katsokaa, veljet, jalkaani iski vasama,
särky on kova, tähän joku kirosana!”
 
”Älä valita, houkka”, sanoo toinen,
minäpäs kuoppaan kaaduin,
käteni mursin, kyyneleen jos toisen pusersin”.
 
”Entäs sinä, toveri,
kuinkas kävi, kävikö mitenkään?” kolmannelta kysytään.
 
”En tiedä, ei sen väliä,
kaadettiin kai niskaani öljyä.
En tätä edes vahinkona pidä,
kärsimykseltä säästyin minä.
Ei tunnu missään, olen täysin turta!
Kyllä tämä, veljet, tästä,
lakatkaa siitä arvioimasta!
Hyvä on vointini, enhän minä edes huuda,
toisin kuin te, äpärät,
valituksen rakastajat!
Teitä on siinä kaksi haavoitettua,
itkekää nyt, kyllä kummallakin on kuulija!
Kai tiedätte, että verenvuoto teidät kuivattaa?
Sanoillako te sitten haavanne sidotte?
Kyllä tekin kaikkeen varauduitte,
kysyn vielä, liekö puolustauduitte?
Minä lepäilen tässä hieman,
kotiin palaan illan tullen.”
 
Toiset kolmatta katsovat ja päätöksen tekevät,
tätä veikkosta ei pidemmälle oteta.
 
”Jos tuo muka ei tehnyt kipeää,
niin tuskan oppitunti sulle pidetään.
Ole sitten ilman meitä!
Hei vaan! Me jatkamme matkaa.
Kun tuntosi joskus palaa,
silloin itket sinäkin, mutta meiltä salaa,
meidät löydät linnan ytimestä,
mutta lakkaa jo haaveilemasta.
Me maksoimme osamme,
sisäänpääsyn tienasimme,
missä meni sinulla pieleen, sen neuvomme,
et kärsinyt kanssamme”.
 
Kaksi sotilasta menee kolmannen portin läpi.
 
”Sanon, nyt koitti onnenpäivät”, iloitsee toinen,
”tarpeeksensa viholliset saivat,
he meitä nyt kunnioittavat,
johtajikseen ylentävät!
Katso, mitä meille kannetaan,
kultaa ja vaurautta ja iloista seuraa!
Vaivanpalkka!
Murheen loppu!
Hoitoa saan haavoihini,
elän vielä kauan, iloisestikin.
Hei, kuule, neuvotellaan!
Minulle käy tämä vaan.
Kun kaikki yhteen ynnätään
niin roimasti tässä plussalle jää,
älä lähde mihinkään.
Tiedän että suutut,
mutta harkitse vielä:
hyvä on tässä, sen tiedät”.
 
”Tosissasiko niin väität”, kysyy ensimmäinen,
”onko muistisi jo niin heikko,
ovatko silmäsi niin laiskat
ettet yksinkertaisesti huomaa, ettei tämä ole matkan loppu?
Viisaasti meitä opastit alussa,
ettei paikoilleen pidä jumittaa,
no, anna vastaus!
Mikäs mielesi muutti?”
 
”Eikö sinulle mikään kelpaa?” toinen puolustautuu,
”kaikki on täällä hyvin,
mikset ota ja nauti?
Mielihyvä sullekin leviää,
pikkuhiljaa opit elämään”.
 
”Ei riitä, ei riitä!” ensimmäinen parahtaa,
”ei tätä kauan kestä, mahdotonta!
Entäpäs seuraavat, jotka tänne saapuvat,
he joukkosi päihittävät ja sinuun vihastuvat”.
 
”Kuulepas”, vastaa toinen,
”ainahan voi kauppoja käydä!
Minä hoidan saamaani niin hyvin kuin osaan.
Seuraavat tulijat pääsevät juhlaan mukaan.
Se päättyy sitten aikanaan,
mutta eipäs ruveta murehtimaan!”
 
On ensimmäinen kyyneleissä.
”Ole sitten täällä, jos se niin kiinnostaa,
minä kaipaan jotain pysyvää,
valonloistetta linnan sydämessä.
Tule sinne, jos olet tulossa,
nyt hyvästien aika on lopussa”.
 
Sotilas menee neljännen portin läpi.
 
Portti paljastaa vain uuden samanlaisen
ja sulkee juhlan äänet taakseen,
mutta ydintä ei edestä löydy.
Muurit ovat vieri vieressä
muuta ei koeta kuin hengenahdistusta.
Nyt on viimeinen tovereista pulassa
liikkua ei voi taikka alkuun palata,
kukaan ei pelasta.
 
”Tähän tämä viimein johti!
Kasvot painettuina ovea kohti!
Te keskustelette jossain piilossa,
jos kuulette,
niin kuulkaa viimeisen kerran!”
 
”Olin vihainen, että jätitte minut yksin,
nousitte vastaan ja juurruitte kiinni.
Mutta kuka tässä kenetkin yksin jätti?
Syytetty olen minä ja syyttäjä sama vanha tuttu.
Minä teitä vain kiusasin,
liialla houkuttelin ja hädän hetkellä hylkäsin”.
 
”Miksi kutsuin teidät mukaan?
Eihän täällä ollut teille edes tilaa!
Onneksi jäi matkanne keskeneräiseksi,
sillä tämä koppi vääntää sydämen kieroksi.
Olisi se pitänyt aavistaa,
että jos jotain näin suojellaan,
niin se ei ole aivan turhaan,
näen, salaisuuksista pidetään kiinni lujaa”.
 
Jykevä ovi narahtaa,
valoa sisuksista eteen tulvii.
Väsyneet silmät erottavat kaiken keskeltä sängyn,
siihen käy sotilas makaamaan ja nukahtaa.
 
Unessa ei ole linnaa eikä muureja.
 
Yöllä linna hiljaa romahtaa,
sen ydin vain pystyyn jää.
Aamunkoi levänneen herättää
nurmikolta, vehreältä.
Edessä kohoaa jälleen
linna,
sen muurit,
näkymä mielen musertaa,
ei voi,
mutta kyllä,
se on sama
sitadelli.